Miehiä katolla

Kun Gotham Cityssä jännitys tiivistyy ja alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki on pian menetetty, komisario Jim Gordon kiipeää poliisilaitoksen katolle ja tekee sen, mitä vielä on tehtävissä. Hän sytyttää valonheittimen, joka heijastaa suurkaupungin yötaivaalle tutun Lepakkosymbolin. Roistojen hallitsemassa kaupungissa herää nyt toivo, sillä kaikki tietävät ykkösmiehen olevan jo matkalla.

Gotham City on sarjakuvakaupunki Yhdysvaltain itärannikolla. Sen katoilla seikkailee vakavienkin traumojensa haavoittama Bruce Wayne, eli Batman. Batman joutui jo varhaisella iällä näkemään, kuinka epätoivoinen pistoolimies ampui hänen vanhempansa aivan mitättömän ryöstösaaliin tähden. Brucen lapsuus päättyi tylysti elokuvateatterin eteen ja sitten oli vastassa vain kylmä, synkkä ja loputtoman kyyninen maailma, jolle hänen oli jollain tavalla voitava kostaa. Tämä tausta tekee Batmanin kertomuksesta psykologisesti uskottavan. Lukija voi samaistua sankarin kokemusmaailmaan ja ikään kuin allekirjoittaa perusteet Batmanin kostoa janoavalle toiminnalle lainkirjaimen hämärilläkin rajamailla.

Samaan tapaan kuin Gotham Cityn pilvenpiirtäjien katoilla, voi myös Helsingin taivaalla nähdä eräitä viittamiehiä. Tuomiokirkon katolla patsastelee kaksitoista kolmemetristä apostolia vähän kuin Anttilan katalogin tyyliin. Kuvanveistäjien kehonkieliset ratkaisut näyttävät viestivän suuruutta. Jollei näiden tyyppien taustoja yhtään tuntisi, heitä saattaisi pitää erheellisesti jonkinlaisina sankareina eikä esimerkiksi vain muutamana kalamiehenä. Ja onhan siellä se teltantekijäkin.

Nämä kattojemme kalamiehet tunnetaan Kristuksen ylösnousemuksen keskeisinä todistajina. Päivän evankeliumitekstissä (Joh. 20:19–31) kerrotaan siitä, kuinka pelokkaat opetuslapset ovat seurojenpidossa lukittujen ovien takana. Ei ole kulunut aikaa vielä nimeksikään siitä, kun yhdessä eletty ihmeellinen tarina on päättynyt täydelliseen katastrofiin Golgatalla. Nyt tässä joukossa ei ole ensimmäistäkään, jonka sisintä syyllisyys ei tavalla tai toisella kalvaisi näiden murheellisten tapahtumien osalta. Näissä miehissä ei ole yhtäkään, joka olisi esimerkiksi jaksanut valvoa syvästi ahdistuneen Jeesuksen rinnalla Getsemanessa.

Mitä mahtoi tuntea Pietari, joka uskollisuutensa vakuutteluista huolimatta oli kieltänyt koskaan tunteneensakaan Jeesusta, jota samaan aikaan pahoinpideltiin raa’asti aivan hänen silmiensä edessä? Hätävalhein hän keplotteli tiensä vapaaksi vainoojien kynsistä. Eipä osoittanut Pietarikaan kummoista sankaruutta suurista puheistaan huolimatta, vaan jätti Jeesuksen oman onnensa nojaan ja luikki tiehensä itkua tihrustaen. Tällaiset kaverit ovat pikemmin toivottomia roistoja kuin erityisen hyviä ystäviä.

Mutta juuri tälle toivottomien tapausten seuraväelle Jeesus kuitenkin ilmestyy elinvoimaisena, joskin syvästi haavoilla. Armolla ei näytä olevan mitään rajaa. Jeesus ei tule jakamaan oikeutta ja maksamaan kalavelkoja. Jeesus tuo ilon ja antaa Pyhän Hengen, anteeksiantamuksensa, joka ei suostu karman lakien tai yleisen oikeustajumme raameihin. Kalamiehistä ei tule Kristuksen ylösnousemuksen todistajia ja anteeksi saaneita vain siitä huolimatta, miten surkeasti he ovat suoriutuneet, vaan juuri siksi.

Kun toivo on Gothamissa menetetty, Batman kutsutaan paikalle ja hän tulee niin kuin on aina tullut. Gotham Cityn kansalaiset voivat olla varmoja, että sankaruuden viittaansa kätkenyt Lepakkomies etsii roistojen lymypaikat, potkii ovet ja karmit tieltään ja antaa kelmeille ihan kunnolla selkään. Kipujen mies on Lepakkomieskin. Hänen haavoistaan nousee se vimma, millä hän uupumatta oikeuttaan jakaa.

Kristus ei kyttää kaupungin hämärtyvää taivasta odottaen, milloin kutsulyhty leimahtaa. Kristus ilmestyy sinne, missä Häntä vähiten osataan odottaa. Hän tulee, miten tahtoo ja minne tahtoo. Hän tulee kuin varkain ja tiirikoi tiensä lukkojen läpi vaikka minkälaisten hylkääjiensä luo. Jeesus ottaa itse kentällä selkäänsä ja antaa roistoille anteeksi. Vaikka miten Hänen haavojaan tutkisimme ja sormellakin koittaisimme, tuskin ymmärtäisimme ”Kristuksen psykologiaa” tai tämän loputtoman armonsa mittakaavaa. Emme oikein ymmärrä oikeutta ilman pienintäkään koston vivahdetta: sitä, että saisi jotain muuta kuin ansionsa mukaan.

Emmekä oikein ymmärrä viittoja, joihin sankari ei puekaan itseään, vaan kaikenmaailman kalakaverit.

Seurapuhe (Helsingin Seuratuvalla 7.4.2013)

Oppipojan paikalla

Vanhassa maailmassa oli tapana kannustaa motivaatiotaan etsiviä oppilaita hokemalla, että ”koulussa opiskellaan elämää varten”. Hokeman pointtina oli korostaa sitä puolta opiskelun mielekkyydestä, että vaikkei kaikkien päntättävien aineiden perusteluita ole vielä kouluaikana helppo ymmärtää, niiden tarpeellisuus kyllä paljastuu ajan mittaan.

Minulle koulussa aiheutti motivaatio-ongelmia ruotsin kieli. Vartuin pohjalaispitäjässä, jossa ruotsia ei puhuttu, jos puhuttiin sujuvasti edes suomea. Kansainvälisesti virittynyt ja pohjoismaisen yhteistyöhengen sävyttämä todellisuus tuntui etäiseltä ja itseä milloinkaan tavoittamattomalta. Nyt, kun elelen vuorovaikutuksellisilta ulottuvuuksiltaan moninaisemmassa miljöössä, minun on suorastaan mahdotonta kyseenalaistaa minkään kielen opiskelua. Ei ole yksin minun kielitaitoni varassa se, millainen yhteiskunta ympärilläni on ja keiden kanssa minun on siinä kyettävä kommunikoimaan.

Nykymaailmassa me emme opiskele vain omaan kansalaisuuteemme, vaan suoranaiseen maailmankansalaisuuteen. Omien mieltymystemme ja mielipiteidemme varassa ei yksin ole se, millainen maailmamme kaikkiaan on. Se on erilaisten ja erilaisista kulttuurisista lähtökohdista ponnistavien yksilöiden ja kansanryhmien asuttama. He kaikki kantavat kekoon omat kortensa, pidimme me heidän korsistaan tai emme. Jotta keko voisi rakentua kestävästi, meidän on hallittava paitsi kommunikaatiotaitoja myös välineitä, joiden avulla ymmärrämme erilaisten ihmisten kulttuurisia vaikuttimia.

Useinkaan me emme voi päättää edes omasta puolestamme siitä, mihin kaikkeen me yhteiskunnassa osallistumme ja mitkä mahdolliset tekijät vaikuttavat omaankin yksityisyyteemme. Voimme jossakin suloisten fantasioiden tasolla haaveilla yhteiskunnasta, jossa esimerkiksi Jumalaa ryöstöviljellään joka toisessa lauseessa perustellen näin milloin mikäkin pyrkimyksemme tai vastaavasti yhteiskunnasta, jossa Jumala karsinoidaan jonnekin piiloon häiritsemästä inhimillisen järkiajattelun riemukulkuetta ydinaseineen ja virtuaalitalouksineen.

Vanha kansa on jankannut sellaistakin nyrkkisääntöä elämän olemuksellisuuden oivaltamisesta kuin että oppia olisi ikä kaikki. Paljoksi voi tietämisemme kasvaa, mutta jos kadotamme kysymisen taidon ja yhteyden etsimisen halun, kiellämme itseltämme liian paljon siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Oppipojan paikalle tässä on suostuttava.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 7.9.2012)

Jonkun pitää tehdä jotain

Nyt on sillä tavalla, että Maapalloa on kohdannut peruuttamaton kriisi. Sen nimi on ilmastonmuutos ja siitä tiedetään yhtä ja toista. Yksi tietää, että se on ihmisen aiheuttama ja tuhoon johtava kehitys ja toinen tietää, ettei ihminen ole sitä aiheuttanut, mutta sellainen on kuitenkin menossa. Kaikki tietävät, että jonkun pitää tehdä jotain.

Ilmastonmuutosta yritetään ratkaista osaltaan tuottamalla siitä mahdollisimman seikkaperäistä tietoa. Tiedämme elävämme yli varojemme ja kulutamme puolitoistakertaisesti sen määrän luonnonvaroja, joita planeettamme on meille vuosibudjettiinsa varannut. Ongelmana on, ettei tämä tieto kuitenkaan tuota kovin käytännöllisiä ehdotuksia mm. poliittisiksi keinoiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Asiat, joita tavalliset ihmiset voivat tehdä, tuntuvat jotenkin vähäpätöisiltä – tai ehkä tylsiltä, vaivalloisilta. Kun kukaan ei tee mitään eikä varsinkaan riittävästi, me yritämme käsitellä asiaa vaikka Facebookissa tykkäämällä vaikka Earth Hourin sivua tai vakuuttamalla toiset kannastamme, jonka mukaan jonkun pitää tehdä jotain.

Kyllähän me nimittäin välitämme. Meillä on ihmisen perusominaisuuksiin kuuluva kyky empatiaan, jonka varassa koko lajimme on voinut levittäytyä kaikkialle maailmaan ja sopeutua niin Tyynenmeren pikkusaarille kuin arktisille alueille. Mikään luonnonvalinta ei tätä menestystämme selitä, vaan pikemmin ihmisen kyky toimia sosiaalisesti älykkäänä olentona. Siihen liittyy kyky välittää itsensä lisäksi siitä, miten toisella menee ja nähdä asia vieläkin laajemmin kysymyksenä siitä, miten meillä kaikilla menee.

Onhan nyt esimerkiksi Earth Hourin viettoon ihan kiva yhtyä vaikka tiedämmekin, ettei tunti mitään ratkaise. Ei varsinkaan, jollemme tee muulle kuluttamisellemme mitään. Kaikki elektroniikka odottaa jatkuvassa valmiustilassa vuoroaan viihdyttää kyltymätöntä viihtymisemme tarvetta. Earth Hourin aikana tiedotamme Twitterissä, kuinka meilläkin on täällä nyt kynttilänvalossa kylpevä olohuone ja toiselta puolelta Maapalloa laivattua viininlitkua luomassa tunnelmaa.

Välittäminen, koski se arjen pieniä välittämisiämme tai koko ihmiskunnan tilaa koskevia, ei toteudu vain näyttämöillä. Julkisivumme voi olla ihan mitä tahansa, tietämisemme ja välittämisemme vain välittävinämme olemista ja tekopyhää itsensä korottamista. Mikä minä olen ketään neuvomaan, en mikään, mutta sen minä sanon, että valot ainakin kannattaa sammuttaa huoneessa, jossa ei ole – aina! Maapallo saattaa siitä piirun verran hyötyä, mutta hyötyy siitä itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun maksaa omaa sähkölaskuaan. Luulen, että velanperintä se on meillä edessä vähän isommassakin mittakaavassa ja siihen viimeistään loppuu sen odottaminen, että joku tekisi jotain.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 31.8.2012)

Kesämuistoni

Kesä alkaa olla sillä mallilla, että kohta on melkein joulusiivojen aika. On tullut aika kirjoittaa ne perinteiset Kesämuistoni- ja Min sommarlovet i Mallorca-aineet ja arvioida lähemmin sitä muutenkin, mitä taakse jäävästä kesästä jäi käteen.

Jos omista kesämuistoistani yhden erityisen asian nostaisin keskusteluun, se liittyisi pyöräilyyn. Lomaviikkojeni aikana minulla oli mahdollisuus pyöräillä aivan koska huvittaa ja usein huvitti heti aamusta - ja sitten huvitti vielä illansuustakin. Takana oli aika raskas vauvaperheen vuosi, joka rajoittaa helposti kaiken mahdollisen vapaa-ajan neljän seinän sisälle. Siinä jäi liikunta vähälle ja sen seurauksena alkoi kasautua erilaista väsymystä. Lapsen varttuessa kulkemisen mahdollisuudet alkavat kuitenkin taas moninaistua ja aikaa löytyä harrastuksille. Niistä liikunta on minullekin tärkeä ja saan siitä voimaa, iloa ja tasapainoa. Liikunnan merkityksen uudelleen avautumisella on toki muutakin arvoa kuin se, millaisina reissuina jään kesäisiä pyöräretkiäni muistelemaan.

Parhaat muistoni ylipäätään liittyvät asioihin, jotka ovat muodostuneet ikään kuin seuraavien vaiheiden rakennusaineikseni. Hyvät muistot liittyvät usein tapauksiin, joissa on vahvasti läsnä jonkinlaisen muutoksen ulottuvuus. Kesäpyöräilyni ovat kokemuksia siitä, millä tavoin minun on näemmä hyvä hoitaa itseäni jatkossakin: kesämuistoni ovat kokemuksia paremmasta voinnista niin fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä ja ne ovat kokemuksia kivettyneiden tapojeni rikkoutumisesta; kokemuksia eräänlaisen parannuksen teon, eli mielenmuutoksen, positiivisista seurauksista. Kesämuistojeni koko arvo onkin siis siinä, että olen saanut tältä kesältä jotain sellaista, mikä kantaa varmasti myös syksyllä.

Vaiheet seuraavat toisiaan. Kesä vaihtuu syksyksi, loma arjeksi, vapaudet kulkevat käsi kädessä velvollisuuksien ja vastuun kanssa. On aika avautua tämän päivän ja edessä olevan syksyn mahdollisuuksille. Apostoli Paavali antaa mielestäni melko hyvän yleisohjeen itsensä kehittämiseksi: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21). Tämähän on ajatus, jonka varassa esimerkiksi hyvinvointiaan, elämäntapojaan, ajatteluaan ja asenteitaan voi arvioida ja sitten kokeilla erilaisia korjausliikkeitä. Siitä, mikä tuottaa hyvää oloa ja mieltä, on tärkeää pitää kiinni. Siitä, mikä tuottaa vahinkoa, on osattava luopua.

Ihminen on luotu paljon muun ohessa liikkumaan. Liikkumisen voi ymmärtää tässä kohdin laajemminkin käsitettäväksi lainalaisuudeksi ja elämän luonteeksi. Ihmistä ei ole tarkoitettu paikoilleen pystytetyksi patsaaksi. Elämä ei ole kiveen hakattu oppi, vaan pikemmin pyöräretki.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 22.8. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 24.8.2012)

Uskonkielioppia

Viime sunnuntaina vietettiin äitienpäivää, mutta myös Hyvän Paimenen pyhää. Nämä kaksi aihepiiriä sopivatkin hyvin yhteen antaen toinen toisilleen ikään kuin täydentävää merkitystä. Hyvä äitihän on hyvä paimen lampailleen: ohjaa oikealle polulle ja turvaan pedoilta. Samalla tavoin Jumalan paimennuksessa tulee esille jotain hyvin äidillistä.

Tuon viime viikon pyhäsunnuntain latinankielinen nimi Misericordia Domini tarkoittaa Herran laupeutta. Latinankielisessä sanassa on jotain tutun kuuloista: nimittäin juuri tuo laupeutta merkitsevä sana misericordia. Sehän muistuttaa englanninkielistä sanaa misery, jonka olemme tottuneet kääntämään niinkin ilottomiksi sanoiksi kuin kärsimys, piina, kurjuus tai tuska. Suomen kielen sanavaraston pohjalta on usein vaikeata käsittää, että muissa kielissä sanoilla voi olla paljon useampia merkityksiä. Ihan yhtä lailla tuo misericordia kääntyy englannissa sanoiksi, jotka merkitsevät esimerkiksi armoa, sääliä ja myötätuntoa.

Monimerkityksisyys, sanat, kertomukset ja symbolit ovat vahvasti uskon kieltä. Loogisen päättelyn avulla hahmotettavat kaavat tai laboratorioissa todennettavat faktat ovat tieteen kieltä, jonka avulla mystiikan todellisuutta on hyvin vaikeata, ellei mahdotonta lähestyä. Samoin uskon kieli on olemukseltaan sellaista, ettei sen avulla voida sen kummemmin tukea taikka kaataa sellaista tietoa, mitä tieteellä voidaan saavuttaa ja yksin järjellä mitata. Täytyy siis erottaa toisistaan myös ne asiat, joihin tiede ja usko kiinnittävät katseensa.

Kristinuskon käsityksille tyypillistä on juuri monen sorttinen nurinkurisuus: ensimmäiset tulevat viimeisinä; jumalaton pelastuu; kotiin palaavaa tuhlaajapoikaa juhlitaan tunnollisten veljien kadehtiessa vierestä. Jumala inkarnoituu ihmiseksi alimpaan sosiaaliluokkaan ja tapattaa itsensä ihmisten käsissä vain osoittaakseen, että Hänen rakkautensa luomakuntaa kohtaan ei säiky sen pahuutta. Ihminen on Jumalalle rakas, vaikkei tämä sitä ansaitsisi.

Armo saa merkityksellisen arvonsa vasta kärsimyksen kautta; vapaudella on syvyyttä vain siellä, missä on kokemusta vankeudesta; Jumalan lohdutukselle on tarvetta vain surussa. Ei ole toista ilman toista, ei hyvää ilman pahaa. Misericordia, laupeus, tulee todelliseksi vain vastakohtiensa kautta. Ilman armottomuuden kokemusta käsitys armosta ylettyy vain käsitteeksi – ja käsite on vain käsite. Koettu todellisuus on toisen tason juttu.

Miten hyvin sopivatkin yhteen Hyvän paimenen ja äitienpäivän aiheet. Ehkeipä Taivaan Isäkään olisi isä, ellei Hän olisi myös Äiti?

(Aamunavaus  Haagan yläasteella 12.5. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 13.5.2011)