Valoa kansalle!

Joulun viettomme ajoittuu hetkeen, jona vuoden pimein aika on juuri taittumassa kohti sarastavaa kevättä. Vuodenaikaan liittyvä pimeyden paino, kaamosmasennus, on varmasti meille monille tuttu. Valoisampia aikojahan tässä jo kovasti odotellaan.

Adventin ajassa, joulun ja Jumalan ihmiseksi tulemisen odottelussa, voi aistia hieman samantyyppistä tunnelmaa kuin jonkin kilpailuohjelman etenemisessä. Kykykilpailujen juonihan noudattaa lähes poikkeuksetta sitä samaa kaavaa, jossa kilpailijat karsiutuvat yksi kerrallaan ja finaalihurman kasvaessa voittajan kirkastuminen käy yleisölle yhä selvemmäksi. Pääsemmepä itsekin äänestämään omaa suosikkiamme. Suurimman suosion korjannut on voittaja, porukan kingi.

Joulun kingissä on kuitenkin kyse kaikesta muusta kuin Idolsin tai Talentin voittajasta. Jo Kristuksen syntymäkertomuksessa tulee esille vahvasti se viesti, minkä valovoiman Jumala antaa lihaksi tulevalle armolleen. Jeesus ei synny palatsiin silmäätekevien seuraan eikä ravintoketjun huipulle. Hän syntyy eläinten syöttökaukaloon, eräänlaiseen ämpäriin, aviottomaksi lapseksi noin kahdeksasluokkalaisen ikäiselle Marialle. Ensimmäiset seimenvieraat ovat raskaan työn raatajia, aikansa perusduunareita. Jumalan valovoimaisuus kirkastuu siellä, missä raskaan työn ja pimeyden paino todella tunnetaan.

Profeetta Jesaja kuvasi tulevan Messiaan valona kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Jesaja tunsi pimeyden painon ja ajan, joka odottavalla on useinkin pitkä. Hänen ennustuksensakin oli ehtinyt jo noin kuudensadan vuoden ikään siihen mennessä, kun Jeesuksen tiedetään syntyneen. Jeesus sanoi itsekin olevansa ”maailman valo”. Paluunsa päivänä Hänen odotetaan nousevan taivaalle ”toisena aurinkona”, joka valovoimaisuudellaan jättää tunnetun aurinkokuntamme keskuksen kirkkaasti varjoonsa.

Me täällä talven keskellä olemme sitä kansaa, joka pimeydessä vaeltaa. Me täällä olemme se kansa, jolle lupaus valon kirkastumisesta on annettu. Joulun sanomaa ihmisen tasalle kaikkine karvoineen tulevasta Jumalasta, Kristuksen armosta, ei omita eikä viedä toisten käsistä. Me saamme sen. Jumalan Poika ei ole suuren yleisön suosikki, jonka kuninkuus riippuisi meiltä keräämästään äänisaaliista.

Autuas osamme on odottaa. Odotamme, että ennustukset täyttyvät. Odotamme Jeesuksen syntymistä vaelluksemme valoksi. Joulun sanoma on, että Vapahtaja todella syntyy keskellemme härkien syöttökaukaloon, oman sydämemme vaatimattomuuteen. Usko on luottamista siihen, ettei tämä odotuksemme ole turhaa. Olemme saaneet osan, jossa on turvallista olla. Valoisammat ajat ovat jo lähellämme – ja pimeys on poissa.

(Saarna Haagan peruskoulun ja Länsi-Helsingin lukion koululaisjumalanpalveluksissa 21. ja 22.12.2011)

Muuta mielesi

Joulua odotteleva kristitty kohtaa kirkkovuoden tekstejä innolla tonkiessaan värikkään hahmon, Johannes Kastajan. Hän oli aikansa tunnettu julkkisprofeetta, joka julisti messiaan – siis Jeesuksen – olevan tulossa. Monet pitivät erämaassa meuhkaavaa Johannesta itseään ennustusten messiaana, mutta Johannespa kielsi sellainen olevansa. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: Tasoittakaa Herralle tie!” vastasi Johannes hänen toimintansa tarkoitusperiä tenttaavalle juutalaispapistolle.

Raamatussa Johannes Kastajan persoonasta välittyy varsin erikoinen kuva. Hän pukeutui huomiota herättäviin eläinten nahkoihin ja söi heinäsirkkoja ynnä ties mitä. Opettajana hänellä oli laaja maine ja hänen tiedetään kastaneen seuraajiaan Jordan-virrassa. Samaisessa vesistössähän hän kastoi myös Jeesuksen, jolle Johanneksen on täytynyt olla monella tavoin merkittävä hahmo. Useastihan Jeesus viittasi puheissaan juuri Johannes Kastajaan. Sen sijaan Johanneksen kerrotaan pitäneen itseään Kristuksen rinnalla niin vähäpätöisenä, että tuskin kelpaisi edes Jeesuksen kengännauhoja sitomaan.

Johannes Kastajan julistuksen ytimessä oli parannuksen teon vaatimus. Hän kehotti ihmisiä valmistautumaan Jumalan Pojan tulemiseen ja ikään kuin muuttamaan mielensä Jumalalle otolliseksi. Mielen muutoksesta parannuksen teossa onkin varsinaisesti kyse ja siksi sen voi hyvin käsittää nykykielisesti vaikkapa asenteen korjaamiseksi.

Mutta minkä suuntaiseksi tuon mielen sitten pitäisi muuttua?

Vanhaa Testamenttia, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa ja lakinsa, voisi hyvin kutsua Raamatun pitkään venähtäneeksi johdanto-osuudeksi. Sen lehdillä Jumalan tahdon käytännön sovellutukset osoittautuvat ihmisille varsin mahdottomiksi. Niin taikka näin, ei ihminen voi itseään parantaa pahasta, siis synnistä. Kadotuksen tielle Paratiisista ihmisen ajanut Jumala vetää omat johtopäätöksensä ja päättää toimia. Hän tulee ihmisten keskelle ja tekee temput: syntyy alhaisimmaksi, kuolee häpeällisimmällä mahdollisella tavalla ja haistattaa ylösnousemuksellaan pitkät synnin ja kuoleman vallalle. Paha jää lopulta nuolemaan näppejään.

Vai mahtaako Pirulla olla sittenkin ne pukinsorkat? Oli, mitkä oli, pahalla ei ole viimeistä sanaa eikä Piru Perhanalla Jumalan silmissä muuta virkaa kuin olla iso vitsi.

Kaikessa tässä on kyse armosta. Johannes Kastajan vaatima parannus merkitsee meille yhä edelleen sitä, että saamme muuttaa mielemme. Saamme luopua liiasta yrittämisestä ja turhasta parannuksesta sen eteen, että me jotenkin yleviksi ja suorituksiltamme Jumalalle kelpaavammiksi yhtäkkiä omin neuvoin muuttuisimme. Kristityn parannus on pikemmin luovuttamista . Parannusta, joka saadaan eikä suinkaan parannusta, jota pitäisi itsestä jotenkin väkisin vääntää ja pusertaa irti.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Suomineidon ruumiinkulttuuria

Tässä on nyt sitten juhlittu Suomineidon 94:ttä synttäriäkin. Vuonna 1917 Venäjän ja muun maailman sekavuustilassa Suomelle tarjoutui tilaisuus irtautua keisarillisista kahleista. Tunnettu, surullinen ja yhä järkyttävä tahra maamme historiassa on se tilanne, johon suomalaiset päätyivät aivan omatoimisesti saman tien tuon vapautumisensa jälkeen. Sisällissodassa veli nousi veljeä vastaan. Terrori kulki talosta taloon keräten sieltä miehiä pihamaalle ja sitä kautta kuoppaan. Vastapuoli ei näytä osoittaneen mitään sitä vastaan, etteikö tämän kaltaista menettelytapaa voitaisi noudattaa sisäisten ristiriitojen selvittämiseksi. Sotatoimissa, teloituksissa ja vankileireillä tauteihin ja nälkään kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Itsenäisyysjuhlinnan humussa en henkilökohtaisesti ole koskaan pystynyt ymmärtämään yksin sotavuosiin tuijottavaa ja sitä joskus ylenkin romantisoivaa ulottuvuutta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi uhria, jonka omat isoisänikin joutuivat maalleen antamaan. Toinen antoi maalleen luovutetun kotinsa, viisi vuotta nuoruudestaan sekä mielenterveytensä. Toinen antoi työkykynsä, fyysisen terveytensä ja henkilökohtaisen itsenäisyytensä. Uhrissa, jonka nämä miehet ja heidän perheensä antoivat pakosta, ei oikein tunnu olevan mitään kunniakasta. Pikemmin se on vain surullista.

Nykyisenlaisen tapamme märehtiä sotavuosilla voi ymmärtää kuitenkin siinä mielessä, että nuo vaikeat vuodet kokosivat suomalaiset yhteen. Juuri vanhat kaunat ja luokkataistelut olivat jättäneet jälkeensä katkeruutta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta sekä kaikin puolista ennakkoluuloisuutta heimoveljiä kohtaan. Niin hurjaa kuin se onkin, yhteinen vihollinen antoi suomalaisille syyn toimia yhdessä. Tällä yhtenäisyyden kokemuksella on tuon ajan Suomessa ollut valtava sosiaalinen merkitys ja tähän viitataan myös puheissa ”Talvisodan hengestä”. Kyse on yhteyden syntymisen ihmeestä.

Yhtenäisen kansan kuvana voisi pitää ruumista samaan tapaan kuin Paavali kuvasi seurakunnan olemusta. Suomineidon ruumiissa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävänsä. Silmä näkee ja korva kuulee. Ne näkevät ja kuulevat, jotta neito näkisi ja kuulisi. Kummankin osa on yhtä tärkeä ja välttämätön. Yhtenäisen kansan ruumiissa silmä ei voi julistautua korvaa paremmaksi eikä käsi ei voi käydä jalkaa vastaan. Tämän kaltaisen ihanteen valossa suomalaiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Yhteiskunta ei tule koskaan valmiiksi, mutta sen rakentamisella tulee olla aina jokin suunta. 

Me olemme oman aikamme rakentajasukupolvi. Meiltä kysytään yhä, annammeko kalliisti lunastetun vapautemme toteutua tasa-arvoisesti kaikille – vai tyydymmekö leikkimään vapauden ja itsenäisyyden fiilistä vain kerran vuodessa töräyttämällä Porilaisten marssin?

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Lasten asialla

Vietämme pian yleismaailmallista lapsen päivää. Sen taustalla on YK:n jäsenmaiden välinen sopimus, jolla pyritään takaamaan lasten ihmisoikeuksien toteutuminen. Lasten kohdalla ihmisoikeuksissa painotetaan erityisesti hoivan ja huolenpidon tarpeita, jotka erottavat lapset aikuisista.

Lasten ihmisoikeudet eivät ole mikään itsestään selvä asia. Tiedämme, että lukemattomat lapset elävät yhä orjuudessa kaivoksilla, prostituoituna, sotilaina, itsemurhapommittajina ja tehtaissa ilman alkeellisintakaan huolenpitoa. Vain osa maailman lapsista leikkii ja oppii turvassa. Ja vain osa varttuu materiaalisen ylitarjonnan, loputtomien elämysten ja virikkeellisen ylensyönnin keskellä. Kuka kaivoi maan sisältä sen mineraalin, jota sinun kännykkäsi valmistuksessa käytettiin? Ja mahdoitko ensimmäisen kännykän saadessasi olla saman ikäinen kuin lapset noissa kaukaisissa kaivoksissa?

Antiikin maailmassa lasten oikeuksia ei tunnettu. Vanhan Testamentin viittauksissa lasten asemasta aukeaa usein karu näkymä: lapsia kasvatettiin yleisesti äärimmäisellä kurilla eikä väkivaltaisiakaan menetelmiä kaihdettu. Ihmistä ei yleensäkään nähty yksilönä eikä hänen hyvinvointiaan ajateltu inhimillisten tarpeiden näkökulmasta. Tuon ajan kulttuureissa tasa-arvo tai yhdenvertaisuus toteutui vain sen mukaan, mihin yksilön suoriutuminen riitti yhteisössä elämisen kannalta. Sairaat ja rammat ajettiin erämaahan kuolemaan ja heitä pidettiin yksinkertaisesti saastaisina.

Jeesuksen vallankumouksellisuus ilmeni tavassa, jolla hän kohteli inhimillisten arvojärjestelmien hylkimiä. Jeesus saarnasi syntien anteeksiantamusta prostituoiduille, paransi pakanoita, söi ja joi niiden kanssa, joita ei pidetty arvossa. Ristiriitaa uskonnollisen eliitin kanssa syvensi myös Jeesuksen tapa kutsua lapsia luokseen. Vanhakantaisten perinneuskovaisten silmissä Jumalan Pojaksi ilmoittautuvan parantajan tapa koskea ja siunata lapsia näyttäytyi vain räikeänä jumalanpilkkana.

Kristittyjen Jumala ei tänäkään päivänä ole olemassa inhimillisiä perinnearvojamme varten. Aikoina, joina perinteistä on tehty tarkoitustaan tärkeämpiä, olemme helposti ajautuneet niiden nimissä vain rakentamaan esteitä tasavertaisen hyvinvoinnin edistymiselle. Lasten oikeuksissa olemme päässeet eteenpäin, mutta jos katsomme maailmaa avoimin silmin, huomaamme, ettei vallankumous – jos sen näin voi ilmaista – ole edelleenkään muuta kuin ajankohtainen.

Kristityt haastetaan koskemaan ja siunaamaan niitä, jotka on ajettu erämaahan. Syyllistävää tai ei, ajatuksen uhraaminen kysymykselle, mistä kännykkäsi raakamateriaalit ovat peräisin, ei ole lainkaan mitätön uhraus – etenkin, jos se johtaa rakentavampiin valintoihin. Messiaita emme ole, mutta vastuussa olemme.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 16.11. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 18.11.2011)

Tuhkalapioni

Pukkaa isänpäivää. Minäkin olen nuorena jo useammat leikkuulaudat ja kortit askarrellut omalle isälleni lahjaksi koulussa, ja taisinpa kerran tehdä alumiinista oikein sellaisen tuhkalapion. Ei siitä järin symmetristä työkalua tullut, mutta viime vierailulla vanhempieni luona tuli samalla tarkistetuksi, että yhä se kaksikymmentä vuotta vanha häkkyrä näyttäisi olevan käytössä.

Tänä vuonna vietän tätä isien juhlapäivää ensimmäistä kertaa itse isän roolissa. Olen nimittäin viisikuukautisen Fannin isä. Isyyteen kasvaminen on ollut mielenkiintoista. On merkillistä, miten asiat saavat aivan uudenlaisen järjestyksen, kun oman elämän suurin ihme, lapsi, tulee maailmaan verenä ja lihana.

Vaikka olenkin tässä isyyteen kasvamisessa ja oppimisessani vasta kovin alussa, olen jo nyt oppinut ymmärtämään jotain siitä, mikä arvo saumoistaan irvistävillä ja vinoilla käsitöillä on ollut omalle isälleni. Minulle tärkeintä, mutta vasta nyt tiedostamaani on ollut se, että epätäydellisenä minä juuri olen saanut kelvata. Kyllähän tuhkalapion saumoista on keskusteltu ja sitäkin mietitty, miten hitsauksista olisi voinut saada tiiviimmät. Mutta takan ja puuhellan tuhkien putsaamiseen se minunkin tekeleeni on kelvannut. Se on otettu käyttöön ja esille. Tärkeintä ei ole aikaan saannokseni arvo sinänsä, vaan se arvo, mikä minussa on sen kautta nähty.

Tuleehan sitä isyyttä mietittyä Jumalankin kannalta. Olemme vanhan tavan mukaan tottuneet nimittämään Jumalaa Isäksi. Taivaan Isä katsoo lastensa kieroja tuhkalapioita, huonosti höylättyjä leikkuulautoja ja latteuksin laadittuja runokortteja aivan toisella tavalla kuin lapsilla itsellään tulisi mieleenkään. Me Isämme lapset tähtäämme täydellisyyteen ja tavoittelemme Hänen edessään kympin arvosanaa. Armoa on, että Isälle näyttäisi kelpaavan se heikoimmallakin arvosanalla noteerattu hirvitys.

Jeesus, joka erityisesti puhui Jumalasta Isänä, teroitti opetuslapsilleen juuri tätä Jumalan rakkauden ja huolenpidon äärettömyyttä. Hän rohkaisi luottamaan, jättämään turhan huolehtimisen ja hengellisen ylisuorittamisen. Jeesus viittasi taivaan lintuihin ja kedon kukkiin todeten, etteivät nekään mistään murehdi, ja silti Jumala pitää niistä huolen. Jeesus kysyy, että jos näin pienistä ja vähäisistä pidetään huoli, niin mitä ihmisenkään pitäisi hätäillä.

Jos me pelkkinä ihmisinä osaamme pitää toistemme huonoja tuhkalapioita riittävinä vain siksi, että rakastamme, niin miten vähässä me voimmekaan Jumalalle riittää?

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 11.11.2011)

Ihmisen oikeudesta arvoonsa

Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.

Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.

Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.

Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.

Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)

Rippikoulussa usko aikuistuu

Suomalainen rippikoulu on teologisin ja pedagogisin strategioin hienoviritetty kasteopetuksen formaatti, jonka kokonaismerkitys nuorisokulttuurissa hakee maailmalla vertaistaan. Rippikoulun ja konfirmaation juuret ulottuvat alkukirkon historiaan asti.

Pelastuksen tien tuntemiseksi

Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.

Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.

Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.

Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.

Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.

Aikuiseksi

Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.

Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.

Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.

(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)

Odotuksista

Kesä on kynnyksellä ja paukuttaa ovenkarmeja kuin meriltä palaava maapallonkiertäjä tuliaisineen. Pitkään odotettu rakas on palannut kotiin ja kuten aina, odotamme kesältä riemastuttavia lahjoja.

Entä, jos kesän tuliaiset eivät vastaakaan odotuksiamme? Entä, jos petymme kesään? Kuinkas suu pannaan, jolleivät ilmat olekaan helteiset, vesi lämmintä kuin linnunmaito tai jos suosikkibändimme peruu odotetun festarikeikkansa? Miten käy, jollei tuleva kesä olekaan samalla tavalla hyvä kuin jokin muistoihin jäänyt, aiempi kesä?

Sanotaan, että jos johonkin pettyy, niin omiin odotuksiin. Jostain syystä olemme kovin taipuvaisia ripustamaan odotuksemme asioihin, joiden olisi tapahduttava jotenkin itsemme ulkopuolella. Jos odotamme kesältä ensisijaisesti lämpimiä kelejä, petymmekö koko kesään, jos se onkin kylmä ja sateinen? Menevätkö nämä kuukaudet aivan harakoille?

Ilman muuta on niin, että lämmin ja poutasäinen kesä on ihana. Sopivin väliajoin virkistävä sade ravitsee maata ja sielua. Omaa suosikkibändiä ei korvata puolivillaisilla come backeillä. Mutta elämässä asiat eivät suju yksin odotustemme, toiveidemme, suunnitelmiemme tai vaatimustemme mukaan: siihen pitää ihmisen oppia jo aika nuorella iällä. Niin se vain on. Elämä on monipuolisempi, tarjoiluiltaan paljon odotuksiamme rikkaampi ja mausteiltaan vivahteikkaampi.

Sanotaan myös, että on tärkeää oppia elämään tässä ja nyt. Tässä ja nyt tapahtuu kaikki: menneisyyttä emme voi muuttaa ja tulevaisuutta voimme rakentaa vain siltä osin kuin se onnistuu tässä ja nyt. Teemme valintoja, joihin on syynsä ja joilla on seurauksensa. Eläminen tässä ja nyt tarkoittaa itse asiassa sekä vapautta että vastuuta. Vapaus ja vastuu kuuluvat aina yhteen. On suurta vapautta viettää yli kahden kuukauden mittaista kesälomaa. Omalle vastuulle sen sijaan kuuluu tehdä sellaisia valintoja, että tuo kesäaika koituisi kaikeksi parhaaksi sinulle itsellesi. On nimittäin niin, että muutaman kuukauden kuluttua saapuu taas uusi vieras. Syksyn vieraalla on toisenlaiset tuliaiset mukanaan. Vaikka kesä toisikin tänä vuonna lahjoiksi vain räntää ja pyörremyrskyjä, huonoja bändejä ja pitkästyttäviä sukujuhlia, me itse teemme valintoja sen suhteen, minkälaisissa ruumiin ja hengen voimissa otamme vastaan kesän jälkeen tulevan vieraamme.

Elä tässä ja nyt. Ota hetkestä kiinni. On kesän aika ja on syksyn aika. Joskus paistaa ja joskus ei. Olivatpa ajat millaiset tahansa, sinä itse määräät oman suuntasi. Yksin se, mitä ympärilläsi tapahtuu tai millainen sää on, ei voi estää sinua.

(Aamunavaus Haagan yläasteella 25.5.2011)

Olisiko eripuraisuus taitolaji?

Yli kolmannes maailman ihmisistä kuuluu kristikunnaksi kutsuttuun kirkkokuntien sillisalaattiin. Näistä salaatin ainesosista kattavimman muodostaa roomalais-katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään. Niin kutsutun suuren skisman myötä kirkko jakaantui kahteen pääryhmään, eli katoliseen lännen kirkkoon ja itäiseen ortodoksikirkkoon ennen vuotta tuhat. Välirikko syntyi erään sanamuodon ympärillä tapahtuneen kahakan seurauksena: lännen kirkko lisäsi Nikean uskontunnustukseen kohdan, joka osoittaa Pyhän Hengen lähtevän Isän lisäksi myös Pojasta ja tästä taasen idänmieliset olivat sitä mieltä, että Pyhä Henki lähtee vain ja ainoastaan Isästä. Riitahan siitä seurasi, ja bänät!

Myöhäisellä keskiajalla elettiin maailmassa, jossa todellisuuskäsitykset menivät aivan uusiksi. Havaittiin, ettei maapallo ole pannukakku eikä maailmankaikkeuden keskus; että se kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Läntisen kirkon sisällä kyti kaikenlaisia paavin yksinvaltaan kyllästyneitä kapinaliikkeitä, jotka katsoivat syntien anteeksiantamuksen liittyvän sellaisten kysymysten piiriin, joita ei rahalla ratkaista. Martin Luther meni sanavalinnoissaan niinkin pitkälle, että kutsui paavia oikein antikristukseksi – ja tämä taasen tituleerasi Lutheria mm. Perkeleeksi. Pappien selibaattia ja kaikinpuolista pyhänä pitämistä vastaan noussut Luther sai aikaiseksi sellaisen seurauksen, että syntyi evankelis-luterilainen protestikirkko, joka paavinistuimelta katsottuna ei tänäkään päivänä täytä oikean kirkon kriteerejä.

Kristikunnan historia on myös erimielisyyden historiaa. Olisihan lapsellista kuvitella, että mikään idea kirkastuisi parille miljardille ihmiselle niin selvästi, että he yhtäkkisesti saavuttaisivat täysin poikkeuksettoman yksimielisyyden asioista, jotka kaiken lisäksi liittyvät Jumalaan ja kuolleista ylösnousemiseen ja kuoleman jälkeisiin sieluntiloihin ja sen sellaisiin seikkoihin. Eikä kahakkaan miljardeja tarvita. Jo vuonna 49 apostolit Paavali, Jaakob ja Pietari ajautuivat riitaan Antiokiassa, kun konservatiivinen Jaakob seuraajineen ei suostunut ruokailemaan vapaamielisen Paavalin kanssa: tämä kun ei noudattanut juutalaisuudesta perittyjä ruokasäädöksiä. Jaakob syytti Paavalia ”evankeliumin totuuden” hylkääjäksi. Oikein tuttua puhetta tämänkin päivän kirkossa, jossa pöytätapojen sijaan kränätään enimmäkseen sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Ihminen ei pääse erimielisyydestään kristinuskolla tai sitä ilman. Lienee arvokkaampaa keskittyä miettimään, miten elämme erimielisyyksinemme kuitenkin yhdessä? Raamatun henkilöt, historialliset ja sepitetyt, eivät ole täydellisiä pyhimyksiä. Heidän esimerkkinsä on esimerkillisyyttä myös inhimillisistä vajavaisuuksista, kuten eripuraisuudesta. Kokonaisen ihmisluonnon kanssa he yrittivät keksiä keskinäisen toimeen tulemisen konsteja. Siinä yrittämisessäkin on meille paljon enemmän haastetta kuin kilpailussa siitä, kuka parhaiten osaa Raamattunsa kannesta kanteen.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 29.4.2011)

Kärsimystä

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä, tilanne maassa on yhä kaoottinen. Japania kohtasi onnettomuus, johon kaikki olivat periaatteessa varautuneita, mutta johon kukaan ei ollut käytännössä varautunut. On nimittäin eri asia varautua maanjäristykseen, tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen kuin kaikkiin näihin yhtä aikaisesti.

Katastrofi palauttaa meidät erään ytimekkään peruskysymyksen ääreen. Kutsumme sitä kärsimyksen ongelmaksi. Kärsimyksen tekee ongelmaksi se, ettemme saa sitä kaikesta varautumisesta huolimatta ikään kuin hallintaan. Voimme lievittää sitä ja kehittää erilaisia keinoja jopa ennalta ehkäistä mahdollista kärsimystä. Mutta ihminen ei kykene poistamaan sitä. Kärsimys on ja pysyy.

Kuluneiden viikkojen aikana moni on kysynyt sitä, miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kaiken pahan ja kärsimyksen. Sivistyneimmätkään viisaat eivät osaa antaa tähän vastausta. Hekin tyytyvät vain analysoimaan Jumalan olemusta ja sitä, miten Hän kärsii itse meidän keskellämme. Raamatun teksteissä kärsimys liitetään usein uskonkilvoitukseen: kärsimyksellä Jumala ikään kuin koettelee ihmisen uskoa. Vanhan testamentin Jobin kirja on satiirisen yliampuva kertomus tämän kaltaisesta koettelusta. Siinä Jumala antaa Saatanalle täydet valtuudet pahoinpidellä hurskasta Jobia miten tahtoo.

Jobin kirja, kuten monet muutkin Vanhan Testamentin kirjat, osoittavat katseemme suoraan kärsimyksen ongelman ytimeen. Luomiskertomuksesta lähtien Raamatun maailmalle on selvää ja täysin kiistämätöntä, että tämä maailma, jossa mittaamme aikaa, on myös pahan ja kärsimyksen maailma. Tämä maailma on Jumalan luoma, mutta sen herruudesta ei aina ole täyttä varmuutta. Jumalan läsnä olemisen kokemuksen ohella ihmiselle on varsin totta kokemus siitä, ettei Jumalaa ole. Ettei toivoa ole. Ne ovat kokemuksia todellisuudesta eivätkä sinällään oikeita eivätkä vääriä.

Kärsimyksen edessä meillä on kuitenkin eräitä vaihtoehtoja: kiellämmekö sen vai elämmekö sen kanssa. Kristillinen uskonkäsitys pitää sisällään rohkaisun elämään: elämään elämää sellaisena kuin se on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Pahan ja kärsimyksen maailmassa mikään hyvä, mikään rakkaus, ei ole kotoisin tästä maailmasta. Rakkaus tulee yksin Jumalasta. Keskinäinen huolenpito, lähimmäisenrakkaus, ovat siis kristillisen uskonkäsityksen mukaan varsin konkreettisia todistuksia Jumalan läsnäolosta. Pelastus ei ole asia, joka alkaa vasta maallisen kuolemamme jälkeen vaan siitä hetkestä, kun Jumala ottaa meidät yhteyteensä. Tämä yhteys synnyttää meissä rakkauden. Se tekee meistä toinen toistemme kärsimyksen jakajia, surussa lohduttavia ja pahaa vastaan taistelevia. Mistään näistä emme pääse kokonaan eroon. Siksipä meidän on elettävä niiden kanssa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 13.4.2011)

Paaston vapaus

Kun kinkut ja laatikot ovat vasta sulaneet, emmekä vielä ole aivan ehtineet kyllästyä kaikkeen joululahjoina saatuun krääsään ja tavaraan, alkavat jo kevään ensi merkit ilmaantua. Maapallo on keikahtamassa asentoon, jossa valoa riittää meille Pohjolan asukeillekin yhä enemmän ja pidempään. Kevättä kohti mennään, että heilahtaa.

Maailman kristityille tämä tarkoittaa paastonaikaan siirtymistä tämän viikon sunnuntaista alkaen. Koko kristikunnan piirissä myös pieni luterilainen vähemmistökirkko tuntee paaston. Aivan tiukinta mahdollista säännöstöä paaston viettämiseksi emme yleisesti noudata, mutta toisaalta sen syvimmät idea ja merkitys ovat erityisen läheisiä luterilaiselle uskontulkinnalle. Paastossa hiljennytään ja valmistaudutaan suureen juhlaan. Näinä päivinä alkava paastonaika huipentuu kristikunnan tärkeimpään juhlaan, pääsiäiseen, eli Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan.

Joku varmasti paastoaa sen perinteisimmän tavan mukaan ja pidättäytyy esimerkiksi liharuoista, viinistä, tanssista ja kaikenpuolisesta mässäilystä ja hurvittelusta. Joku voi tarvita tämän kaltaisia, ehkä ehdottomiakin sääntöjä välineikseen, mutta me jokainen tarvitsemme kovin erilaisia konsteja hiljentymiseemme. Ne konstit löydämme itsestämme: me jokainen tiedämme itse parhaiten, millä tavoin saamme elämänmenoamme kohtuullistetuksi, eli hiljennetyksi.

Ajattele kaikkea sitä hälinää ja kiirettä, mitä juuri sinun elämääsi liittyy. Meitä jokaista sitovat erilaiset määräajat ja aikataulut, rutiinit ja tavoitteet. Ilman niitä arkemme ei olisi arkea eikä yhteiskuntakaan toimisi kovin hyvin ilman näitä. Mutta paljonko meitä häiritsevät sellaiset tekijät, joita ilmankin tulisimme hyvin toimeen ja joista pientä välimatkaa ottaessamme saattaisimme voida jopa paremmin? Onko meidän aivan pakko katsoa Greyn Anatomian jokainen jakso? Onko meidän aivan pakko päivittää Facebook-statuksemme kolmasti päivässä? Onko meidän aivan pakko olla kaiken aikaa tavoitettavissa? Roikumme pakottavissa tavoissamme.

Kutsuimmepa sitä paastoamiseksi tai emme, elämän hiljentämisessä, leppoistamisessa tai kohtuullistamisessa on järkensä. Ihminen ei ole mylly, joka pystyisi jauhamaan yhdessä ja samassa tahdissa kaikkina elämänsä päivinä. Ihminen menee jumiin ilman hiljentämistä. Ihmiselle on kovasti terveellistä erottaa arjesta pyhä, työstä lepo, kaikesta oleellista kaikki vähemmän oleellinen. Meidän tulee hiljentyä nimenomaan omaksi parhaaksemme. Jumala tai kirkko ei hyödy ihmisyksilöiden paastoamisista yhtään mitään: vain yksilöt itse hyötyvät.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 16.2.2011)

Sen näkemisestä, mitä ei nähdä

Kirkkovuoden teksteissä pohditaan loppiaisen jälkeisinä pyhinä uskoa. Varsin oleellisen ja ytimekkään tiivistyksen uskosta antaa apostoli Paavali Heprealaiskirjeessään toteamalla, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan” ja ”sen näkemistä, mitä ei nähdä”.

Usko ei rajoitu tietenkään vain uskontoon. Itse asiassa, me jokainen olemme tänään, tässä ja nyt tulleet siihen pisteeseen, missä olemme pitkälti juuri siksi, että me uskomme johonkin. Uskomme, että tänään on ollut jokin erityisen pätevä syy nousta vuoteesta ja lähteä kouluun taikka työhön. Me olemme kaikki tähtäämässä johonkin, josta uskomme olevan hyötyä ja iloa koko tulevan elämämme kannalta. Vaikka aamulla väsyttää, nousemme ylös vuoteesta ja alamme toimia uskomme mukaan. Omat valintamme kurkottavat aina johonkin koko elämämme kannalta merkittäväksi koettuun.

Laajemmassa mittakaavassa uskon voimasta voisi mainita talouselämän. Taloustieteilijät tutkivat jatkuvasti kuluttajien luottamusta omaan ja valtion talouteen. Nämä uskonkäsitykset maksukyvyn tulevaisuudesta kuuluvat tärkeimpiin talouselämän mittareihin. Kun Nokia ilmoittaa kasvuennusteensa seuraavalle vuodelle, televisiossa keskustellaan asiasta viikko läpeensä vähintään kolmella kanavalla. Muut kanavat esittävät sillä välin jääkiekkoa tai dokumenttia pussikarhusta. Joidenkin toimesta pelataan jääkiekkoa ja seurataan pussikarhun elämää niin tiiviisti, että he rakentavat kokonaisen elämäntehtävänsä näiden asioiden varaan. Hekin uskovat asioihinsa ja niiden merkityksiin.

Emme me voi nähdä tai tietää kaikkea. Me emme voi tietää, miten Nokian ennustukset markkinoilla toteutuvat emmekä voi olla varmoja, onko Nokian osakkeen todellinen arvo edes nyt sitä, mitä sen oletusarvo kertoisi. Me emme voi olla täysin vakuuttuneita siitä, että juuri nyt olisimme valinneet loppuelämämme kannalta hyödyllisimmät kurssit tai parhaan mahdollisen duunin. Emmekä me voi viime kädessä vakuuttua siitäkään, että oma käsityksemme Jumalasta olisi edes lähellä totuutta.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan ja sen näkemistä, mitä ei voi nähdä. Apostoli Paavalia olisi turha sovittaa kirjaimellisen uskontulkinnan, eli niin kutsutun fundamentalismin, isäksi tai kannattajaksi juuri siksi, että hän ymmärsi uskonkysymysten liittyvän ensisijaisesti sellaisiin elämän osa-alueisiin, joita me emme voi järjellisesti loppuun asti hahmottaa tai määritellä. Näkymättömän näkeminen tekee uskosta todellisuuden ymmärtämistä tavalla, joka äkkiseltään vaikuttaisi varsin oudolta, usein suorastaan naurettavalta. Mutta jos olemme rehellisiä ja tarkkaamme omaa toimintaamme voimme ymmärtää, ettemme me ole asioihimme uskovina sittenkään niin erilaisia kuin ihmiset Lähi-Idässä joskus parituhatta vuotta sitten.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 27.1. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.1.2011)

Uuden armosta

Uudenvuoden perinteisiin kuuluu monenlaisia tapoja, joista yleisimpiä nykyäänkin taitavat olla uudenvuoden lupausten tekeminen. Usein nuo lupaukset liittyvät jollain tavoin elämäntapojen uusimiseen. Yksi päättää lopettaa tupakoinnin ja toinen alkaa treenata lanttulaatikon turvottamaa kroppaansa rannalla siedettäviin mittoihin. Tavallista on luvata, että alkavan vuoden aikana satsaa aiempaa enemmän ihmissuhteisiin, terveyteen, parempiin elämäntapoihin tai vaikka opiskeluun.

Elämän kiertokulku konkretisoituu juuri vuodenvaihteessa omintakeisesti. Ympyrä sulkeutuu, kun vanha vuosi tulee päätökseen ja vaihtuu ilotulitteiden säihkeessä uuteen. Kalenterit ovat jälleen puhtaat ja talvi taittuu kohti uutta kevättä ja luonnon heräämistä. Uudenvuoden alussa pöytä on putsattu, peli on auki ja kaikki on mahdollista.

Uudenvuoden alkaessa ja mahdollisuuksien uudessa kirkastumisessa on kyse paljolti samasta kuin armossa. Armo tarkoittaa mm. anteeksi antoa ja hyväksyntää. Anteeksi antamisessa ja saamisessa on osaltaan kyse ikään kuin vanhojen kahleiden ja velkojen taakse jättämisestä: mahdollisuudesta aloittaa kaikki aivan alusta. Anteeksi antaja ja saaja vapautuvat molemmat pakosta elää vanhojen kaunojensa rasittamina: he saavat ja antavat toisilleen mahdollisuuden uuteen alkuun; näin he keskenään sopivat. Hyväksyntää on taas se, että uutta kohti lähdetään kulkemaan rohkein ja avoimin mielin: hyväksytään elämä ja sen mukanaan tuomat asiat sellaisina kuin ne ovat.

Armoa olisi kenen tahansa hyvä luvata itselleen ja toisille vaikka näin vuoden alussa. Miksei useamminkin. On nimittäin hämmästyttävän nopeaa se tahti, jolla kykenemme loihtimaan kalenterimme täysiksi ja unohtamaan kaiken häsläämisen keskellä juuri ihmissuhteiden, hyvän terveyden, riittävän levon, ilonpidon, paremman ravinnon ja kohtuullisempien elämäntapojen tärkeyden. Tarvitsemme armoa itse ja meidän olisi sitä hyvä myös jakaa. Ei armo ole asiana mitään kirkon yksinomaisuutta tai abstraktia sanahelinää vailla mitään todellista sisältöä. Arkisimmillaan armo on kenen tahansa pysähtymistä, hengähtämistä, lepäämistä – itselle ajan ja tilan suomista, oman epätäydellisyyden anteeksi antamista ja kaiken tämän toisillekin jakamista. Armosta voimme aina jättää taaksemme asioita, jotka kahlehtivat meitä ja saavat olomme huonoiksi. Armo voi olla vihasta, kateudesta, riidasta, epäterveellisistä tavoista ja huonoista suhteista vapautumista. Armoa on se, että annamme itsellemme ja toinen toisillemme mahdollisuuden aloittaa alusta.

Armoa on sen tosiasian hyväksyminen, että vakaista aikomuksistamme huolimatta emme tule täydellisiksi. Siksipä armoa on myös taito sanoa itselle ja toisille, että me riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Uudenvuoden alussa on hyvä tehdä sovintoa ja vapautua uuteen elämään.

(Aamunavaus Haagan yläkoululla 13.1.2011)