Odotuksista

Kesä on kynnyksellä ja paukuttaa ovenkarmeja kuin meriltä palaava maapallonkiertäjä tuliaisineen. Pitkään odotettu rakas on palannut kotiin ja kuten aina, odotamme kesältä riemastuttavia lahjoja.

Entä, jos kesän tuliaiset eivät vastaakaan odotuksiamme? Entä, jos petymme kesään? Kuinkas suu pannaan, jolleivät ilmat olekaan helteiset, vesi lämmintä kuin linnunmaito tai jos suosikkibändimme peruu odotetun festarikeikkansa? Miten käy, jollei tuleva kesä olekaan samalla tavalla hyvä kuin jokin muistoihin jäänyt, aiempi kesä?

Sanotaan, että jos johonkin pettyy, niin omiin odotuksiin. Jostain syystä olemme kovin taipuvaisia ripustamaan odotuksemme asioihin, joiden olisi tapahduttava jotenkin itsemme ulkopuolella. Jos odotamme kesältä ensisijaisesti lämpimiä kelejä, petymmekö koko kesään, jos se onkin kylmä ja sateinen? Menevätkö nämä kuukaudet aivan harakoille?

Ilman muuta on niin, että lämmin ja poutasäinen kesä on ihana. Sopivin väliajoin virkistävä sade ravitsee maata ja sielua. Omaa suosikkibändiä ei korvata puolivillaisilla come backeillä. Mutta elämässä asiat eivät suju yksin odotustemme, toiveidemme, suunnitelmiemme tai vaatimustemme mukaan: siihen pitää ihmisen oppia jo aika nuorella iällä. Niin se vain on. Elämä on monipuolisempi, tarjoiluiltaan paljon odotuksiamme rikkaampi ja mausteiltaan vivahteikkaampi.

Sanotaan myös, että on tärkeää oppia elämään tässä ja nyt. Tässä ja nyt tapahtuu kaikki: menneisyyttä emme voi muuttaa ja tulevaisuutta voimme rakentaa vain siltä osin kuin se onnistuu tässä ja nyt. Teemme valintoja, joihin on syynsä ja joilla on seurauksensa. Eläminen tässä ja nyt tarkoittaa itse asiassa sekä vapautta että vastuuta. Vapaus ja vastuu kuuluvat aina yhteen. On suurta vapautta viettää yli kahden kuukauden mittaista kesälomaa. Omalle vastuulle sen sijaan kuuluu tehdä sellaisia valintoja, että tuo kesäaika koituisi kaikeksi parhaaksi sinulle itsellesi. On nimittäin niin, että muutaman kuukauden kuluttua saapuu taas uusi vieras. Syksyn vieraalla on toisenlaiset tuliaiset mukanaan. Vaikka kesä toisikin tänä vuonna lahjoiksi vain räntää ja pyörremyrskyjä, huonoja bändejä ja pitkästyttäviä sukujuhlia, me itse teemme valintoja sen suhteen, minkälaisissa ruumiin ja hengen voimissa otamme vastaan kesän jälkeen tulevan vieraamme.

Elä tässä ja nyt. Ota hetkestä kiinni. On kesän aika ja on syksyn aika. Joskus paistaa ja joskus ei. Olivatpa ajat millaiset tahansa, sinä itse määräät oman suuntasi. Yksin se, mitä ympärilläsi tapahtuu tai millainen sää on, ei voi estää sinua.

(Aamunavaus Haagan yläasteella 25.5.2011)

Olisiko eripuraisuus taitolaji?

Yli kolmannes maailman ihmisistä kuuluu kristikunnaksi kutsuttuun kirkkokuntien sillisalaattiin. Näistä salaatin ainesosista kattavimman muodostaa roomalais-katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään. Niin kutsutun suuren skisman myötä kirkko jakaantui kahteen pääryhmään, eli katoliseen lännen kirkkoon ja itäiseen ortodoksikirkkoon ennen vuotta tuhat. Välirikko syntyi erään sanamuodon ympärillä tapahtuneen kahakan seurauksena: lännen kirkko lisäsi Nikean uskontunnustukseen kohdan, joka osoittaa Pyhän Hengen lähtevän Isän lisäksi myös Pojasta ja tästä taasen idänmieliset olivat sitä mieltä, että Pyhä Henki lähtee vain ja ainoastaan Isästä. Riitahan siitä seurasi, ja bänät!

Myöhäisellä keskiajalla elettiin maailmassa, jossa todellisuuskäsitykset menivät aivan uusiksi. Havaittiin, ettei maapallo ole pannukakku eikä maailmankaikkeuden keskus; että se kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Läntisen kirkon sisällä kyti kaikenlaisia paavin yksinvaltaan kyllästyneitä kapinaliikkeitä, jotka katsoivat syntien anteeksiantamuksen liittyvän sellaisten kysymysten piiriin, joita ei rahalla ratkaista. Martin Luther meni sanavalinnoissaan niinkin pitkälle, että kutsui paavia oikein antikristukseksi – ja tämä taasen tituleerasi Lutheria mm. Perkeleeksi. Pappien selibaattia ja kaikinpuolista pyhänä pitämistä vastaan noussut Luther sai aikaiseksi sellaisen seurauksen, että syntyi evankelis-luterilainen protestikirkko, joka paavinistuimelta katsottuna ei tänäkään päivänä täytä oikean kirkon kriteerejä.

Kristikunnan historia on myös erimielisyyden historiaa. Olisihan lapsellista kuvitella, että mikään idea kirkastuisi parille miljardille ihmiselle niin selvästi, että he yhtäkkisesti saavuttaisivat täysin poikkeuksettoman yksimielisyyden asioista, jotka kaiken lisäksi liittyvät Jumalaan ja kuolleista ylösnousemiseen ja kuoleman jälkeisiin sieluntiloihin ja sen sellaisiin seikkoihin. Eikä kahakkaan miljardeja tarvita. Jo vuonna 49 apostolit Paavali, Jaakob ja Pietari ajautuivat riitaan Antiokiassa, kun konservatiivinen Jaakob seuraajineen ei suostunut ruokailemaan vapaamielisen Paavalin kanssa: tämä kun ei noudattanut juutalaisuudesta perittyjä ruokasäädöksiä. Jaakob syytti Paavalia ”evankeliumin totuuden” hylkääjäksi. Oikein tuttua puhetta tämänkin päivän kirkossa, jossa pöytätapojen sijaan kränätään enimmäkseen sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Ihminen ei pääse erimielisyydestään kristinuskolla tai sitä ilman. Lienee arvokkaampaa keskittyä miettimään, miten elämme erimielisyyksinemme kuitenkin yhdessä? Raamatun henkilöt, historialliset ja sepitetyt, eivät ole täydellisiä pyhimyksiä. Heidän esimerkkinsä on esimerkillisyyttä myös inhimillisistä vajavaisuuksista, kuten eripuraisuudesta. Kokonaisen ihmisluonnon kanssa he yrittivät keksiä keskinäisen toimeen tulemisen konsteja. Siinä yrittämisessäkin on meille paljon enemmän haastetta kuin kilpailussa siitä, kuka parhaiten osaa Raamattunsa kannesta kanteen.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 29.4.2011)