maanantai 9. toukokuuta 2011

Olisiko eripuraisuus taitolaji?

Yli kolmannes maailman ihmisistä kuuluu kristikunnaksi kutsuttuun kirkkokuntien sillisalaattiin. Näistä salaatin ainesosista kattavimman muodostaa roomalais-katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään. Niin kutsutun suuren skisman myötä kirkko jakaantui kahteen pääryhmään, eli katoliseen lännen kirkkoon ja itäiseen ortodoksikirkkoon ennen vuotta tuhat. Välirikko syntyi erään sanamuodon ympärillä tapahtuneen kahakan seurauksena: lännen kirkko lisäsi Nikean uskontunnustukseen kohdan, joka osoittaa Pyhän Hengen lähtevän Isän lisäksi myös Pojasta ja tästä taasen idänmieliset olivat sitä mieltä, että Pyhä Henki lähtee vain ja ainoastaan Isästä. Riitahan siitä seurasi, ja bänät!

Myöhäisellä keskiajalla elettiin maailmassa, jossa todellisuuskäsitykset menivät aivan uusiksi. Havaittiin, ettei maapallo ole pannukakku eikä maailmankaikkeuden keskus; että se kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Läntisen kirkon sisällä kyti kaikenlaisia paavin yksinvaltaan kyllästyneitä kapinaliikkeitä, jotka katsoivat syntien anteeksiantamuksen liittyvän sellaisten kysymysten piiriin, joita ei rahalla ratkaista. Martin Luther meni sanavalinnoissaan niinkin pitkälle, että kutsui paavia oikein antikristukseksi – ja tämä taasen tituleerasi Lutheria mm. Perkeleeksi. Pappien selibaattia ja kaikinpuolista pyhänä pitämistä vastaan noussut Luther sai aikaiseksi sellaisen seurauksen, että syntyi evankelis-luterilainen protestikirkko, joka paavinistuimelta katsottuna ei tänäkään päivänä täytä oikean kirkon kriteerejä.

Kristikunnan historia on myös erimielisyyden historiaa. Olisihan lapsellista kuvitella, että mikään idea kirkastuisi parille miljardille ihmiselle niin selvästi, että he yhtäkkisesti saavuttaisivat täysin poikkeuksettoman yksimielisyyden asioista, jotka kaiken lisäksi liittyvät Jumalaan ja kuolleista ylösnousemiseen ja kuoleman jälkeisiin sieluntiloihin ja sen sellaisiin seikkoihin. Eikä kahakkaan miljardeja tarvita. Jo vuonna 49 apostolit Paavali, Jaakob ja Pietari ajautuivat riitaan Antiokiassa, kun konservatiivinen Jaakob seuraajineen ei suostunut ruokailemaan vapaamielisen Paavalin kanssa: tämä kun ei noudattanut juutalaisuudesta perittyjä ruokasäädöksiä. Jaakob syytti Paavalia ”evankeliumin totuuden” hylkääjäksi. Oikein tuttua puhetta tämänkin päivän kirkossa, jossa pöytätapojen sijaan kränätään enimmäkseen sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Ihminen ei pääse erimielisyydestään kristinuskolla tai sitä ilman. Lienee arvokkaampaa keskittyä miettimään, miten elämme erimielisyyksinemme kuitenkin yhdessä? Raamatun henkilöt, historialliset ja sepitetyt, eivät ole täydellisiä pyhimyksiä. Heidän esimerkkinsä on esimerkillisyyttä myös inhimillisistä vajavaisuuksista, kuten eripuraisuudesta. Kokonaisen ihmisluonnon kanssa he yrittivät keksiä keskinäisen toimeen tulemisen konsteja. Siinä yrittämisessäkin on meille paljon enemmän haastetta kuin kilpailussa siitä, kuka parhaiten osaa Raamattunsa kannesta kanteen.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 29.4.2011)

1 kommentti:

  1. Jokainen on niin oman historiansa läpäisemä ja muovaama...niinpä tarvitsemme dialogia ja kuuntelua, se näyttää olevan aina vaikeaa!

    VastaaPoista