Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.
Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.
Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.
Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.
Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.
(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti