Pelastuksen tien tuntemiseksi
Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.
Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.
Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.
Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.
Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.
Aikuiseksi
Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.
Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.
Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.
(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti