perjantai 18. marraskuuta 2011

Lasten asialla

Vietämme pian yleismaailmallista lapsen päivää. Sen taustalla on YK:n jäsenmaiden välinen sopimus, jolla pyritään takaamaan lasten ihmisoikeuksien toteutuminen. Lasten kohdalla ihmisoikeuksissa painotetaan erityisesti hoivan ja huolenpidon tarpeita, jotka erottavat lapset aikuisista.

Lasten ihmisoikeudet eivät ole mikään itsestään selvä asia. Tiedämme, että lukemattomat lapset elävät yhä orjuudessa kaivoksilla, prostituoituna, sotilaina, itsemurhapommittajina ja tehtaissa ilman alkeellisintakaan huolenpitoa. Vain osa maailman lapsista leikkii ja oppii turvassa. Ja vain osa varttuu materiaalisen ylitarjonnan, loputtomien elämysten ja virikkeellisen ylensyönnin keskellä. Kuka kaivoi maan sisältä sen mineraalin, jota sinun kännykkäsi valmistuksessa käytettiin? Ja mahdoitko ensimmäisen kännykän saadessasi olla saman ikäinen kuin lapset noissa kaukaisissa kaivoksissa?

Antiikin maailmassa lasten oikeuksia ei tunnettu. Vanhan Testamentin viittauksissa lasten asemasta aukeaa usein karu näkymä: lapsia kasvatettiin yleisesti äärimmäisellä kurilla eikä väkivaltaisiakaan menetelmiä kaihdettu. Ihmistä ei yleensäkään nähty yksilönä eikä hänen hyvinvointiaan ajateltu inhimillisten tarpeiden näkökulmasta. Tuon ajan kulttuureissa tasa-arvo tai yhdenvertaisuus toteutui vain sen mukaan, mihin yksilön suoriutuminen riitti yhteisössä elämisen kannalta. Sairaat ja rammat ajettiin erämaahan kuolemaan ja heitä pidettiin yksinkertaisesti saastaisina.

Jeesuksen vallankumouksellisuus ilmeni tavassa, jolla hän kohteli inhimillisten arvojärjestelmien hylkimiä. Jeesus saarnasi syntien anteeksiantamusta prostituoiduille, paransi pakanoita, söi ja joi niiden kanssa, joita ei pidetty arvossa. Ristiriitaa uskonnollisen eliitin kanssa syvensi myös Jeesuksen tapa kutsua lapsia luokseen. Vanhakantaisten perinneuskovaisten silmissä Jumalan Pojaksi ilmoittautuvan parantajan tapa koskea ja siunata lapsia näyttäytyi vain räikeänä jumalanpilkkana.

Kristittyjen Jumala ei tänäkään päivänä ole olemassa inhimillisiä perinnearvojamme varten. Aikoina, joina perinteistä on tehty tarkoitustaan tärkeämpiä, olemme helposti ajautuneet niiden nimissä vain rakentamaan esteitä tasavertaisen hyvinvoinnin edistymiselle. Lasten oikeuksissa olemme päässeet eteenpäin, mutta jos katsomme maailmaa avoimin silmin, huomaamme, ettei vallankumous – jos sen näin voi ilmaista – ole edelleenkään muuta kuin ajankohtainen.

Kristityt haastetaan koskemaan ja siunaamaan niitä, jotka on ajettu erämaahan. Syyllistävää tai ei, ajatuksen uhraaminen kysymykselle, mistä kännykkäsi raakamateriaalit ovat peräisin, ei ole lainkaan mitätön uhraus – etenkin, jos se johtaa rakentavampiin valintoihin. Messiaita emme ole, mutta vastuussa olemme.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 16.11. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 18.11.2011)

perjantai 11. marraskuuta 2011

Tuhkalapioni

Pukkaa isänpäivää. Minäkin olen nuorena jo useammat leikkuulaudat ja kortit askarrellut omalle isälleni lahjaksi koulussa, ja taisinpa kerran tehdä alumiinista oikein sellaisen tuhkalapion. Ei siitä järin symmetristä työkalua tullut, mutta viime vierailulla vanhempieni luona tuli samalla tarkistetuksi, että yhä se kaksikymmentä vuotta vanha häkkyrä näyttäisi olevan käytössä.

Tänä vuonna vietän tätä isien juhlapäivää ensimmäistä kertaa itse isän roolissa. Olen nimittäin viisikuukautisen Fannin isä. Isyyteen kasvaminen on ollut mielenkiintoista. On merkillistä, miten asiat saavat aivan uudenlaisen järjestyksen, kun oman elämän suurin ihme, lapsi, tulee maailmaan verenä ja lihana.

Vaikka olenkin tässä isyyteen kasvamisessa ja oppimisessani vasta kovin alussa, olen jo nyt oppinut ymmärtämään jotain siitä, mikä arvo saumoistaan irvistävillä ja vinoilla käsitöillä on ollut omalle isälleni. Minulle tärkeintä, mutta vasta nyt tiedostamaani on ollut se, että epätäydellisenä minä juuri olen saanut kelvata. Kyllähän tuhkalapion saumoista on keskusteltu ja sitäkin mietitty, miten hitsauksista olisi voinut saada tiiviimmät. Mutta takan ja puuhellan tuhkien putsaamiseen se minunkin tekeleeni on kelvannut. Se on otettu käyttöön ja esille. Tärkeintä ei ole aikaan saannokseni arvo sinänsä, vaan se arvo, mikä minussa on sen kautta nähty.

Tuleehan sitä isyyttä mietittyä Jumalankin kannalta. Olemme vanhan tavan mukaan tottuneet nimittämään Jumalaa Isäksi. Taivaan Isä katsoo lastensa kieroja tuhkalapioita, huonosti höylättyjä leikkuulautoja ja latteuksin laadittuja runokortteja aivan toisella tavalla kuin lapsilla itsellään tulisi mieleenkään. Me Isämme lapset tähtäämme täydellisyyteen ja tavoittelemme Hänen edessään kympin arvosanaa. Armoa on, että Isälle näyttäisi kelpaavan se heikoimmallakin arvosanalla noteerattu hirvitys.

Jeesus, joka erityisesti puhui Jumalasta Isänä, teroitti opetuslapsilleen juuri tätä Jumalan rakkauden ja huolenpidon äärettömyyttä. Hän rohkaisi luottamaan, jättämään turhan huolehtimisen ja hengellisen ylisuorittamisen. Jeesus viittasi taivaan lintuihin ja kedon kukkiin todeten, etteivät nekään mistään murehdi, ja silti Jumala pitää niistä huolen. Jeesus kysyy, että jos näin pienistä ja vähäisistä pidetään huoli, niin mitä ihmisenkään pitäisi hätäillä.

Jos me pelkkinä ihmisinä osaamme pitää toistemme huonoja tuhkalapioita riittävinä vain siksi, että rakastamme, niin miten vähässä me voimmekaan Jumalalle riittää?

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 11.11.2011)