Valoa kansalle!

Joulun viettomme ajoittuu hetkeen, jona vuoden pimein aika on juuri taittumassa kohti sarastavaa kevättä. Vuodenaikaan liittyvä pimeyden paino, kaamosmasennus, on varmasti meille monille tuttu. Valoisampia aikojahan tässä jo kovasti odotellaan.

Adventin ajassa, joulun ja Jumalan ihmiseksi tulemisen odottelussa, voi aistia hieman samantyyppistä tunnelmaa kuin jonkin kilpailuohjelman etenemisessä. Kykykilpailujen juonihan noudattaa lähes poikkeuksetta sitä samaa kaavaa, jossa kilpailijat karsiutuvat yksi kerrallaan ja finaalihurman kasvaessa voittajan kirkastuminen käy yleisölle yhä selvemmäksi. Pääsemmepä itsekin äänestämään omaa suosikkiamme. Suurimman suosion korjannut on voittaja, porukan kingi.

Joulun kingissä on kuitenkin kyse kaikesta muusta kuin Idolsin tai Talentin voittajasta. Jo Kristuksen syntymäkertomuksessa tulee esille vahvasti se viesti, minkä valovoiman Jumala antaa lihaksi tulevalle armolleen. Jeesus ei synny palatsiin silmäätekevien seuraan eikä ravintoketjun huipulle. Hän syntyy eläinten syöttökaukaloon, eräänlaiseen ämpäriin, aviottomaksi lapseksi noin kahdeksasluokkalaisen ikäiselle Marialle. Ensimmäiset seimenvieraat ovat raskaan työn raatajia, aikansa perusduunareita. Jumalan valovoimaisuus kirkastuu siellä, missä raskaan työn ja pimeyden paino todella tunnetaan.

Profeetta Jesaja kuvasi tulevan Messiaan valona kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Jesaja tunsi pimeyden painon ja ajan, joka odottavalla on useinkin pitkä. Hänen ennustuksensakin oli ehtinyt jo noin kuudensadan vuoden ikään siihen mennessä, kun Jeesuksen tiedetään syntyneen. Jeesus sanoi itsekin olevansa ”maailman valo”. Paluunsa päivänä Hänen odotetaan nousevan taivaalle ”toisena aurinkona”, joka valovoimaisuudellaan jättää tunnetun aurinkokuntamme keskuksen kirkkaasti varjoonsa.

Me täällä talven keskellä olemme sitä kansaa, joka pimeydessä vaeltaa. Me täällä olemme se kansa, jolle lupaus valon kirkastumisesta on annettu. Joulun sanomaa ihmisen tasalle kaikkine karvoineen tulevasta Jumalasta, Kristuksen armosta, ei omita eikä viedä toisten käsistä. Me saamme sen. Jumalan Poika ei ole suuren yleisön suosikki, jonka kuninkuus riippuisi meiltä keräämästään äänisaaliista.

Autuas osamme on odottaa. Odotamme, että ennustukset täyttyvät. Odotamme Jeesuksen syntymistä vaelluksemme valoksi. Joulun sanoma on, että Vapahtaja todella syntyy keskellemme härkien syöttökaukaloon, oman sydämemme vaatimattomuuteen. Usko on luottamista siihen, ettei tämä odotuksemme ole turhaa. Olemme saaneet osan, jossa on turvallista olla. Valoisammat ajat ovat jo lähellämme – ja pimeys on poissa.

(Saarna Haagan peruskoulun ja Länsi-Helsingin lukion koululaisjumalanpalveluksissa 21. ja 22.12.2011)

Muuta mielesi

Joulua odotteleva kristitty kohtaa kirkkovuoden tekstejä innolla tonkiessaan värikkään hahmon, Johannes Kastajan. Hän oli aikansa tunnettu julkkisprofeetta, joka julisti messiaan – siis Jeesuksen – olevan tulossa. Monet pitivät erämaassa meuhkaavaa Johannesta itseään ennustusten messiaana, mutta Johannespa kielsi sellainen olevansa. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: Tasoittakaa Herralle tie!” vastasi Johannes hänen toimintansa tarkoitusperiä tenttaavalle juutalaispapistolle.

Raamatussa Johannes Kastajan persoonasta välittyy varsin erikoinen kuva. Hän pukeutui huomiota herättäviin eläinten nahkoihin ja söi heinäsirkkoja ynnä ties mitä. Opettajana hänellä oli laaja maine ja hänen tiedetään kastaneen seuraajiaan Jordan-virrassa. Samaisessa vesistössähän hän kastoi myös Jeesuksen, jolle Johanneksen on täytynyt olla monella tavoin merkittävä hahmo. Useastihan Jeesus viittasi puheissaan juuri Johannes Kastajaan. Sen sijaan Johanneksen kerrotaan pitäneen itseään Kristuksen rinnalla niin vähäpätöisenä, että tuskin kelpaisi edes Jeesuksen kengännauhoja sitomaan.

Johannes Kastajan julistuksen ytimessä oli parannuksen teon vaatimus. Hän kehotti ihmisiä valmistautumaan Jumalan Pojan tulemiseen ja ikään kuin muuttamaan mielensä Jumalalle otolliseksi. Mielen muutoksesta parannuksen teossa onkin varsinaisesti kyse ja siksi sen voi hyvin käsittää nykykielisesti vaikkapa asenteen korjaamiseksi.

Mutta minkä suuntaiseksi tuon mielen sitten pitäisi muuttua?

Vanhaa Testamenttia, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa ja lakinsa, voisi hyvin kutsua Raamatun pitkään venähtäneeksi johdanto-osuudeksi. Sen lehdillä Jumalan tahdon käytännön sovellutukset osoittautuvat ihmisille varsin mahdottomiksi. Niin taikka näin, ei ihminen voi itseään parantaa pahasta, siis synnistä. Kadotuksen tielle Paratiisista ihmisen ajanut Jumala vetää omat johtopäätöksensä ja päättää toimia. Hän tulee ihmisten keskelle ja tekee temput: syntyy alhaisimmaksi, kuolee häpeällisimmällä mahdollisella tavalla ja haistattaa ylösnousemuksellaan pitkät synnin ja kuoleman vallalle. Paha jää lopulta nuolemaan näppejään.

Vai mahtaako Pirulla olla sittenkin ne pukinsorkat? Oli, mitkä oli, pahalla ei ole viimeistä sanaa eikä Piru Perhanalla Jumalan silmissä muuta virkaa kuin olla iso vitsi.

Kaikessa tässä on kyse armosta. Johannes Kastajan vaatima parannus merkitsee meille yhä edelleen sitä, että saamme muuttaa mielemme. Saamme luopua liiasta yrittämisestä ja turhasta parannuksesta sen eteen, että me jotenkin yleviksi ja suorituksiltamme Jumalalle kelpaavammiksi yhtäkkiä omin neuvoin muuttuisimme. Kristityn parannus on pikemmin luovuttamista . Parannusta, joka saadaan eikä suinkaan parannusta, jota pitäisi itsestä jotenkin väkisin vääntää ja pusertaa irti.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Suomineidon ruumiinkulttuuria

Tässä on nyt sitten juhlittu Suomineidon 94:ttä synttäriäkin. Vuonna 1917 Venäjän ja muun maailman sekavuustilassa Suomelle tarjoutui tilaisuus irtautua keisarillisista kahleista. Tunnettu, surullinen ja yhä järkyttävä tahra maamme historiassa on se tilanne, johon suomalaiset päätyivät aivan omatoimisesti saman tien tuon vapautumisensa jälkeen. Sisällissodassa veli nousi veljeä vastaan. Terrori kulki talosta taloon keräten sieltä miehiä pihamaalle ja sitä kautta kuoppaan. Vastapuoli ei näytä osoittaneen mitään sitä vastaan, etteikö tämän kaltaista menettelytapaa voitaisi noudattaa sisäisten ristiriitojen selvittämiseksi. Sotatoimissa, teloituksissa ja vankileireillä tauteihin ja nälkään kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Itsenäisyysjuhlinnan humussa en henkilökohtaisesti ole koskaan pystynyt ymmärtämään yksin sotavuosiin tuijottavaa ja sitä joskus ylenkin romantisoivaa ulottuvuutta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi uhria, jonka omat isoisänikin joutuivat maalleen antamaan. Toinen antoi maalleen luovutetun kotinsa, viisi vuotta nuoruudestaan sekä mielenterveytensä. Toinen antoi työkykynsä, fyysisen terveytensä ja henkilökohtaisen itsenäisyytensä. Uhrissa, jonka nämä miehet ja heidän perheensä antoivat pakosta, ei oikein tunnu olevan mitään kunniakasta. Pikemmin se on vain surullista.

Nykyisenlaisen tapamme märehtiä sotavuosilla voi ymmärtää kuitenkin siinä mielessä, että nuo vaikeat vuodet kokosivat suomalaiset yhteen. Juuri vanhat kaunat ja luokkataistelut olivat jättäneet jälkeensä katkeruutta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta sekä kaikin puolista ennakkoluuloisuutta heimoveljiä kohtaan. Niin hurjaa kuin se onkin, yhteinen vihollinen antoi suomalaisille syyn toimia yhdessä. Tällä yhtenäisyyden kokemuksella on tuon ajan Suomessa ollut valtava sosiaalinen merkitys ja tähän viitataan myös puheissa ”Talvisodan hengestä”. Kyse on yhteyden syntymisen ihmeestä.

Yhtenäisen kansan kuvana voisi pitää ruumista samaan tapaan kuin Paavali kuvasi seurakunnan olemusta. Suomineidon ruumiissa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävänsä. Silmä näkee ja korva kuulee. Ne näkevät ja kuulevat, jotta neito näkisi ja kuulisi. Kummankin osa on yhtä tärkeä ja välttämätön. Yhtenäisen kansan ruumiissa silmä ei voi julistautua korvaa paremmaksi eikä käsi ei voi käydä jalkaa vastaan. Tämän kaltaisen ihanteen valossa suomalaiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Yhteiskunta ei tule koskaan valmiiksi, mutta sen rakentamisella tulee olla aina jokin suunta. 

Me olemme oman aikamme rakentajasukupolvi. Meiltä kysytään yhä, annammeko kalliisti lunastetun vapautemme toteutua tasa-arvoisesti kaikille – vai tyydymmekö leikkimään vapauden ja itsenäisyyden fiilistä vain kerran vuodessa töräyttämällä Porilaisten marssin?

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 9.12.2011)