Joulua odotteleva kristitty kohtaa kirkkovuoden tekstejä innolla tonkiessaan värikkään hahmon, Johannes Kastajan. Hän oli aikansa tunnettu julkkisprofeetta, joka julisti messiaan – siis Jeesuksen – olevan tulossa. Monet pitivät erämaassa meuhkaavaa Johannesta itseään ennustusten messiaana, mutta Johannespa kielsi sellainen olevansa. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: Tasoittakaa Herralle tie!” vastasi Johannes hänen toimintansa tarkoitusperiä tenttaavalle juutalaispapistolle.
Raamatussa Johannes Kastajan persoonasta välittyy varsin erikoinen kuva. Hän pukeutui huomiota herättäviin eläinten nahkoihin ja söi heinäsirkkoja ynnä ties mitä. Opettajana hänellä oli laaja maine ja hänen tiedetään kastaneen seuraajiaan Jordan-virrassa. Samaisessa vesistössähän hän kastoi myös Jeesuksen, jolle Johanneksen on täytynyt olla monella tavoin merkittävä hahmo. Useastihan Jeesus viittasi puheissaan juuri Johannes Kastajaan. Sen sijaan Johanneksen kerrotaan pitäneen itseään Kristuksen rinnalla niin vähäpätöisenä, että tuskin kelpaisi edes Jeesuksen kengännauhoja sitomaan.
Johannes Kastajan julistuksen ytimessä oli parannuksen teon vaatimus. Hän kehotti ihmisiä valmistautumaan Jumalan Pojan tulemiseen ja ikään kuin muuttamaan mielensä Jumalalle otolliseksi. Mielen muutoksesta parannuksen teossa onkin varsinaisesti kyse ja siksi sen voi hyvin käsittää nykykielisesti vaikkapa asenteen korjaamiseksi.
Mutta minkä suuntaiseksi tuon mielen sitten pitäisi muuttua?
Vanhaa Testamenttia, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa ja lakinsa, voisi hyvin kutsua Raamatun pitkään venähtäneeksi johdanto-osuudeksi. Sen lehdillä Jumalan tahdon käytännön sovellutukset osoittautuvat ihmisille varsin mahdottomiksi. Niin taikka näin, ei ihminen voi itseään parantaa pahasta, siis synnistä. Kadotuksen tielle Paratiisista ihmisen ajanut Jumala vetää omat johtopäätöksensä ja päättää toimia. Hän tulee ihmisten keskelle ja tekee temput: syntyy alhaisimmaksi, kuolee häpeällisimmällä mahdollisella tavalla ja haistattaa ylösnousemuksellaan pitkät synnin ja kuoleman vallalle. Paha jää lopulta nuolemaan näppejään.
Vai mahtaako Pirulla olla sittenkin ne pukinsorkat? Oli, mitkä oli, pahalla ei ole viimeistä sanaa eikä Piru Perhanalla Jumalan silmissä muuta virkaa kuin olla iso vitsi.
Vanhaa Testamenttia, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa ja lakinsa, voisi hyvin kutsua Raamatun pitkään venähtäneeksi johdanto-osuudeksi. Sen lehdillä Jumalan tahdon käytännön sovellutukset osoittautuvat ihmisille varsin mahdottomiksi. Niin taikka näin, ei ihminen voi itseään parantaa pahasta, siis synnistä. Kadotuksen tielle Paratiisista ihmisen ajanut Jumala vetää omat johtopäätöksensä ja päättää toimia. Hän tulee ihmisten keskelle ja tekee temput: syntyy alhaisimmaksi, kuolee häpeällisimmällä mahdollisella tavalla ja haistattaa ylösnousemuksellaan pitkät synnin ja kuoleman vallalle. Paha jää lopulta nuolemaan näppejään.
Vai mahtaako Pirulla olla sittenkin ne pukinsorkat? Oli, mitkä oli, pahalla ei ole viimeistä sanaa eikä Piru Perhanalla Jumalan silmissä muuta virkaa kuin olla iso vitsi.
Kaikessa tässä on kyse armosta. Johannes Kastajan vaatima parannus merkitsee meille yhä edelleen sitä, että saamme muuttaa mielemme. Saamme luopua liiasta yrittämisestä ja turhasta parannuksesta sen eteen, että me jotenkin yleviksi ja suorituksiltamme Jumalalle kelpaavammiksi yhtäkkiä omin neuvoin muuttuisimme. Kristityn parannus on pikemmin luovuttamista . Parannusta, joka saadaan eikä suinkaan parannusta, jota pitäisi itsestä jotenkin väkisin vääntää ja pusertaa irti.
(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 9.12.2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti