Tässä on nyt sitten juhlittu Suomineidon 94:ttä synttäriäkin. Vuonna 1917 Venäjän ja muun maailman sekavuustilassa Suomelle tarjoutui tilaisuus irtautua keisarillisista kahleista. Tunnettu, surullinen ja yhä järkyttävä tahra maamme historiassa on se tilanne, johon suomalaiset päätyivät aivan omatoimisesti saman tien tuon vapautumisensa jälkeen. Sisällissodassa veli nousi veljeä vastaan. Terrori kulki talosta taloon keräten sieltä miehiä pihamaalle ja sitä kautta kuoppaan. Vastapuoli ei näytä osoittaneen mitään sitä vastaan, etteikö tämän kaltaista menettelytapaa voitaisi noudattaa sisäisten ristiriitojen selvittämiseksi. Sotatoimissa, teloituksissa ja vankileireillä tauteihin ja nälkään kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Itsenäisyysjuhlinnan humussa en henkilökohtaisesti ole koskaan pystynyt ymmärtämään yksin sotavuosiin tuijottavaa ja sitä joskus ylenkin romantisoivaa ulottuvuutta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi uhria, jonka omat isoisänikin joutuivat maalleen antamaan. Toinen antoi maalleen luovutetun kotinsa, viisi vuotta nuoruudestaan sekä mielenterveytensä. Toinen antoi työkykynsä, fyysisen terveytensä ja henkilökohtaisen itsenäisyytensä. Uhrissa, jonka nämä miehet ja heidän perheensä antoivat pakosta, ei oikein tunnu olevan mitään kunniakasta. Pikemmin se on vain surullista.
Nykyisenlaisen tapamme märehtiä sotavuosilla voi ymmärtää kuitenkin siinä mielessä, että nuo vaikeat vuodet kokosivat suomalaiset yhteen. Juuri vanhat kaunat ja luokkataistelut olivat jättäneet jälkeensä katkeruutta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta sekä kaikin puolista ennakkoluuloisuutta heimoveljiä kohtaan. Niin hurjaa kuin se onkin, yhteinen vihollinen antoi suomalaisille syyn toimia yhdessä. Tällä yhtenäisyyden kokemuksella on tuon ajan Suomessa ollut valtava sosiaalinen merkitys ja tähän viitataan myös puheissa ”Talvisodan hengestä”. Kyse on yhteyden syntymisen ihmeestä.
Yhtenäisen kansan kuvana voisi pitää ruumista samaan tapaan kuin Paavali kuvasi seurakunnan olemusta. Suomineidon ruumiissa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävänsä. Silmä näkee ja korva kuulee. Ne näkevät ja kuulevat, jotta neito näkisi ja kuulisi. Kummankin osa on yhtä tärkeä ja välttämätön. Yhtenäisen kansan ruumiissa silmä ei voi julistautua korvaa paremmaksi eikä käsi ei voi käydä jalkaa vastaan. Tämän kaltaisen ihanteen valossa suomalaiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Yhteiskunta ei tule koskaan valmiiksi, mutta sen rakentamisella tulee olla aina jokin suunta.
Me olemme oman aikamme rakentajasukupolvi. Meiltä kysytään yhä, annammeko kalliisti lunastetun vapautemme toteutua tasa-arvoisesti kaikille – vai tyydymmekö leikkimään vapauden ja itsenäisyyden fiilistä vain kerran vuodessa töräyttämällä Porilaisten marssin?
(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 9.12.2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti