keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Hokemia ja totuuksia

Tavanomainen hokema väittää, että uskonto on ensisijaisesti vallankäytön väline. Loputtomiin toistetuissa sloganeissa muistellaan ristiretkiä ja sitä seikkaa, että uskontojen nimissä on tapettu eniten ihmisiä koko maailmassa. Nämä kuuluvat pintapuolisen uskontokeskustelun alati toistuviin fraaseihin. Mustavalkoiset, ehdottomat totuudet eivät ole menettäneet mahtiaan keskiajan päivistä. Meidän aikanamme populaaritason totuudet vain ovat toiset. 

Hankalaksi asetelman tekee se, että pahimmillaan se estää meitä ajattelemasta laajemmin. On helpompi leimata eri tavalla ajatteleva kuin pyrkiä ymmärtämään, miksi hän ajattelee niin kuin ajattelee ja kokee niin kuin kokee. Fundamentalismi ei todellakaan ole vain uskontojen riesa.

Talouselämä taitaa nykyisellään omistaa totuuden sanelevan auktoriteetin paikan, joka joskus keskiajalla kuului läntisessä maailmassa uskonnolle. Taloudellisen vallan vuoksi on viime vuosisatoina ehditty perustaa imperiumi jos toinen, riistää vieraiden kansojen luonnonvaroja, rahoittaa julkisesti ja piilossa lukematon määrä erilaisia sotia, pelotella ihmisiä kasvun tyrehtymisellä ja paljolla muullakin. 

Taloudessa ja uskonnossa on yhteistä sekin, että meidän on helpointa osoittaa niitä sormella etsiessämme lopullista syypäätä kaikkiin eriarvoisuuden ongelmiin. On helpompi unohtaa ihmisen oma vastuu eli se, miten ihmiset käyttävät järjestelmiään. Talous tai uskonto ei tapa ketään, mutta ihminen – totta vieköön – tappaa.

Kristittyjä on haastettu rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään, viljelemään ja varjelemaan maata, laskemaan aseensa ja näkemään toisessa ihmisessä itse Kristus kaikessa kirkkaudessaan. Nämä kehotukset eivät ole myöhempien aikojen lisäyksiä Raamatun kirjoihin. Ne olivat siellä jo ristiretkien aikaan. Joku vastuu kuuluu ihmiselle itselleenkin siinä, miten hän Raamattunsa lukee tai euronsa sijoittaa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 18.1.2012)