Nyt, kun kevät on taas täällä, voisi kunnon luontoretki olla
paikallaan. Voisi mennä aarniometsään, rämeille ja soille tai vaikka
lintuvesille bongailemaan, josko vaakkujien ja kurnuttajien seasta erottaisi
jonkin harvinaisen lajin. Anakondia voisi etsiä Amazon-joesta ja vesiputousten
ystäville suositellaan Angelin putouksia Venezuelassa. Ne ovat maailman
korkeimmat vesiputoukset, ne siellä.
Luonnossa on sellainen metka juttu, että usein me koemme sen
sijaitsevan vähintäänkin jossain retkeily- ja matkailuetäisyyden päässä. Luonto
tuntuu olevan aina jossain toisaalla, mihin mennäkseen tarvitsee vähintään
Goretex-kuteet.. Varsinkin näin kaupunkilaisessa ympäristössä tapaamme jutella
siihen tyyliin. Kuitenkin, jos oikein tarkkaamme ympäristöä, näemme luonnon siellä,
mihin nenä osoittaa.
Joka paikassa törröttää kuitenkin joku puu ja kyllähän
täällä ihan metsiäkin riittää. Meri tuo kuvaan hyvinkin pikantin lisänsä.
Lintuvesiä riittää ja kaikenlaisia elikoita tapaa. Minä olen nähnyt Helsingissä
niitä kuuluisia citykaneja ja sitten ihan kantasuomalaisia rusakoita, oikein
lampaan kokoisia, mutta myös ketun ja hirven. Ja sitten ovat tietysti ne
kuuluisat huuhkajat, Bubi ja hänen perheensä, jota tosin en itse ole käynyt erikseen
ihmettelemässä. Haukkojakin on, ja miksei olisi, kun on kaneja. Hakaniemessä
yksi kaveri näki toissa talvena muuten lumikon.
Jumalan luomistöistä puhuttaessa tavataan ihmetellä juuri
tätä luonnon moninaisuutta, rikkautta ja sen kauneutta. Sekä Jumalaan että
luontoon liittyy usein se sellainen ajatus, että molemmat koetaan jotenkin
etäisiksi, jossain toisaalla oleviksi asioiksi. Oikea luonto on olevinaan puita
jossain muualla kuin omassa lähimetsikössä ja Jumala jää jonnekin, missä käydään
rippikoulu. Hän on jossain siellä, missä Jumala suostuu tarjoilemaan meille
vähintäänkin ”hengellisiä elämyksiä”.
Ehkä luonnosta vieraantumistamme onkin vain se, ettemme oikein
malta katsella, kuunnella tai vaikka haistella sitä niin lähellä kuin se onkin.
Ja Jumalasta vieraantumistamme ehkä vastaavasti se, että odotamme Hänen olevan
aina jokin arjen yläpuolinen ilmiö tai kertalaakista autuaaksi tekevä,
vavahduttava kohtaus elämässämme. Omiin odotuksiinsahan sitä pettyy, jos johonkin.
Voi olla, että meidän onkin tyydyttävä luontoon ja Jumalaan,
jotka ovat niin lähellä meitä, etteivät ne useinkaan edes tunnu miltään. Voi
olla, että opimme erottamaan luonnon kauneuden vasta, kun osaamme katsoa
riittävän lähelle. Ja voihan se olla niinkin, että saatamme ymmärtää Jumalan
läheisyydestä jotain oleellista vasta, kun annamme Hänelle mahdollisuuden olla
myös sitä, mitä emme Jumalaksi edes uskoisi.
(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 26.4.2012 ja Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa sekä Pohjois-Haagan yhteiskoulussa 27.4.2012)
