Niin
kuin monet pojat, myös minä ryhdyin kerran sankarilliseen taisteluun pahuuden
hirmuvaltoja vastaan. Kahdeksanvuotiaana perustin salapoliisitoimiston. Toki
tämä sankarin työni on jäänyt sivutoimen osaan viime vuosina, mutta silti minussa
elää yhä vahvana tietty viettini urotekoihin.
Urani
kohokohtiin kuuluu arvoitus, jonka ratkaisin noin kaksikymmentäseitsemän vuotta
sitten. Koulun lasikaapista oli hävinnyt varpuspöllö. Luontokappaleen
tiedettiin kadonneen perjantaikerhon aikana. Perjantaikerhossa oli kyse siitä,
että opettajamme Martta-täti piti koulua auki iltaan asti ja näin siellä
saatiin askarrella, pelata ja touhuta muita lasten asioita valvovan silmän
alla. Jotain touhuttiin toki silloinkin, kun katse vältti, kuten kadonneen varpuspöllön
tapauksessa.
Rikosmysteerin
selvittäminen tapahtui niin kuin mysteerien selvittämiset tapahtuvat - nimittäin,
kun salapoliisi on asialla. Tutkitaan sormenjälkiä ja jalanjälkiä, syödään
eväitä ja soluttaudutaan muiden joukkoon huomiota herättämättä. Periksi
antamaton nuuskimiseni epäilyttävien henkilöiden keskuudessa palkittiin, kun
eräässä yhteydessä kuudesluokkalainen Tapio ei enää malttanut pidätellä sisällään
kutiavaa salaisuutta. Hänen huolimattomasta suustaan mölähti tieto, että
hänellä on hallussaan jännittävä aarre: sahanpurulla muotoonsa istutettu
varpuspöllö, jota Tapio piilottelee leikkimökkinsä hämärissä. Siellä
kotkanpesässään Tapio punoi juoniaan Martta-tätiä ja muuta yhteiskuntaa
vastaan.
Arvaatteko,
mitä tein? Riensin pillit vinkuen kantelemaan Martta-tädille, että varpuspöllön
on vienyt tämä häikäilemätön kuudesluokkalainen. Tapiolle langetettiin kaksi
tuntia jälki-istuntoa, johon hän suori tiensä kauhusta vavisten. En tarkalleen
tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta niin kävi, ettei Tapio enää koskaan
varastanut täytettyjä eläimiä.
Minä
sain vihjepalkkiona Suku-Lakun ja kokemuksen siitä, miltä sankaruus maistuu. Sankarina
saa paistatella tietoisena omasta nokkeluudestaan, jota tulee osoittaneeksi
taistelussa väärämielisyyttä vastaan. Raadollisessa maailmassa ei ihmisen
mädännäisyys piileksi vain Tapion leikkimökissä. Kyllä riittää savottaa
asiastaan varmalle sankarille aikuisikään asti. Häneltä edellytetään vain periksi
antamatonta uskoa siihen, että vielä kerran pääsee kiekumaan tunkion ylimpänä
kukkona, kun ketaleelle asetellaan luuta huolimattoman suuvärkkinsä tukkeeksi.
Sankarille jo pelkkä visio lopullisen voittonsa päivästä riittää motivaation
rakenteiksi horjuvan uskon aikoina.
Mutta
vaikea on olla itse luu kurkussa. Kyllä minäkin olen sortunut, vaikkei päältä
näkyisi. Urheuden tunnolleni on arka asia se, että kannan sisälläni myös erehtyväisyyden
taakkaa. Taisin olla kuudennella luokalla, kun mielijohteen voimasta menin ja
tuhersin mahtipuolueen edustajan vaalimainokseen tussilla viikset ja kirjoitin
päälle, että W.A.S.P. Tämäkin tapahtui siellä perjantaikerhossa. Meikäläinen
näytti, miten vähän voi varhaisnuorta kiinnostaa maalaisliittolaisen asia. Joku
sankari meni ja tietysti kanteli. Kyllä minä erhettäni selitin ja kaveriporukan
painetta syytin, kun sitä töhrimistäni vielä saman illan aikana Martta-tädille
tilitin. Saatoin myös itkeä. Tunnustan.
Seuraamuksena
tästä koitui jälki-istuntoa. Suoritin sanktioni huonosti nukutun viikonlopun
jälkeen. Martta-täti palautti mieleen, mitä olin tullut tehneeksi: että mitä
kaikkia rikosoikeudellisia seuraamuksia olisi voinut koitua siitä, että minä
kunniakansalaisen kuvaa rumasti häpäisin. W.A.S.P.:ikin on kaiken lisäksi
hirveä yhtye, sielunvihollista ihailevat. Neuvostoliitossa olisivat vieneet
Siperiaan. Faktaa tuli pöytään, että keskushermostosta vihlaisi.
Pari
tuntia se istunto otti. Kun sitten ikävät asiat oli puhuttu pois
päiväjärjestyksestä, Martta-täti antoi yllättäen paperia. Hänen mielestään oli joka
tapauksessa iloinen asia, että olin saanut Jumalalta lahjaksi graafista
ilmaisukykyä. Harrastusta kannatti kehittää. ”Keskitytäänpä siihen nyt rakentavammilla
tavoilla – annetaan tämän julisteasian jo olla”, sanoi Martta-täti lempeästi
hymyillen. ”Piirrä vaikka jotain hauskaa”.
Näin
minä sain jälki-istuntoa ja päälle aivan odottamattomat kannustuksen sanat. Enemmänhän
minä sain kuin olin tajunnut edes kerjätä! Hankalaa on sankarille selvittää,
mitä kaikkea voi armo merkitä. Mysteeri kun tuntuu raottavan luontoaan useammin
kiinni jäädessä kuin toista tuomiolle saatellessa.
(Puhe aamuseuroissa Herättäjäjuhlilla 8.7.2012, Isokyrö)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti