Miehiä katolla

Kun Gotham Cityssä jännitys tiivistyy ja alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki on pian menetetty, komisario Jim Gordon kiipeää poliisilaitoksen katolle ja tekee sen, mitä vielä on tehtävissä. Hän sytyttää valonheittimen, joka heijastaa suurkaupungin yötaivaalle tutun Lepakkosymbolin. Roistojen hallitsemassa kaupungissa herää nyt toivo, sillä kaikki tietävät ykkösmiehen olevan jo matkalla.

Gotham City on sarjakuvakaupunki Yhdysvaltain itärannikolla. Sen katoilla seikkailee vakavienkin traumojensa haavoittama Bruce Wayne, eli Batman. Batman joutui jo varhaisella iällä näkemään, kuinka epätoivoinen pistoolimies ampui hänen vanhempansa aivan mitättömän ryöstösaaliin tähden. Brucen lapsuus päättyi tylysti elokuvateatterin eteen ja sitten oli vastassa vain kylmä, synkkä ja loputtoman kyyninen maailma, jolle hänen oli jollain tavalla voitava kostaa. Tämä tausta tekee Batmanin kertomuksesta psykologisesti uskottavan. Lukija voi samaistua sankarin kokemusmaailmaan ja ikään kuin allekirjoittaa perusteet Batmanin kostoa janoavalle toiminnalle lainkirjaimen hämärilläkin rajamailla.

Samaan tapaan kuin Gotham Cityn pilvenpiirtäjien katoilla, voi myös Helsingin taivaalla nähdä eräitä viittamiehiä. Tuomiokirkon katolla patsastelee kaksitoista kolmemetristä apostolia vähän kuin Anttilan katalogin tyyliin. Kuvanveistäjien kehonkieliset ratkaisut näyttävät viestivän suuruutta. Jollei näiden tyyppien taustoja yhtään tuntisi, heitä saattaisi pitää erheellisesti jonkinlaisina sankareina eikä esimerkiksi vain muutamana kalamiehenä. Ja onhan siellä se teltantekijäkin.

Nämä kattojemme kalamiehet tunnetaan Kristuksen ylösnousemuksen keskeisinä todistajina. Päivän evankeliumitekstissä (Joh. 20:19–31) kerrotaan siitä, kuinka pelokkaat opetuslapset ovat seurojenpidossa lukittujen ovien takana. Ei ole kulunut aikaa vielä nimeksikään siitä, kun yhdessä eletty ihmeellinen tarina on päättynyt täydelliseen katastrofiin Golgatalla. Nyt tässä joukossa ei ole ensimmäistäkään, jonka sisintä syyllisyys ei tavalla tai toisella kalvaisi näiden murheellisten tapahtumien osalta. Näissä miehissä ei ole yhtäkään, joka olisi esimerkiksi jaksanut valvoa syvästi ahdistuneen Jeesuksen rinnalla Getsemanessa.

Mitä mahtoi tuntea Pietari, joka uskollisuutensa vakuutteluista huolimatta oli kieltänyt koskaan tunteneensakaan Jeesusta, jota samaan aikaan pahoinpideltiin raa’asti aivan hänen silmiensä edessä? Hätävalhein hän keplotteli tiensä vapaaksi vainoojien kynsistä. Eipä osoittanut Pietarikaan kummoista sankaruutta suurista puheistaan huolimatta, vaan jätti Jeesuksen oman onnensa nojaan ja luikki tiehensä itkua tihrustaen. Tällaiset kaverit ovat pikemmin toivottomia roistoja kuin erityisen hyviä ystäviä.

Mutta juuri tälle toivottomien tapausten seuraväelle Jeesus kuitenkin ilmestyy elinvoimaisena, joskin syvästi haavoilla. Armolla ei näytä olevan mitään rajaa. Jeesus ei tule jakamaan oikeutta ja maksamaan kalavelkoja. Jeesus tuo ilon ja antaa Pyhän Hengen, anteeksiantamuksensa, joka ei suostu karman lakien tai yleisen oikeustajumme raameihin. Kalamiehistä ei tule Kristuksen ylösnousemuksen todistajia ja anteeksi saaneita vain siitä huolimatta, miten surkeasti he ovat suoriutuneet, vaan juuri siksi.

Kun toivo on Gothamissa menetetty, Batman kutsutaan paikalle ja hän tulee niin kuin on aina tullut. Gotham Cityn kansalaiset voivat olla varmoja, että sankaruuden viittaansa kätkenyt Lepakkomies etsii roistojen lymypaikat, potkii ovet ja karmit tieltään ja antaa kelmeille ihan kunnolla selkään. Kipujen mies on Lepakkomieskin. Hänen haavoistaan nousee se vimma, millä hän uupumatta oikeuttaan jakaa.

Kristus ei kyttää kaupungin hämärtyvää taivasta odottaen, milloin kutsulyhty leimahtaa. Kristus ilmestyy sinne, missä Häntä vähiten osataan odottaa. Hän tulee, miten tahtoo ja minne tahtoo. Hän tulee kuin varkain ja tiirikoi tiensä lukkojen läpi vaikka minkälaisten hylkääjiensä luo. Jeesus ottaa itse kentällä selkäänsä ja antaa roistoille anteeksi. Vaikka miten Hänen haavojaan tutkisimme ja sormellakin koittaisimme, tuskin ymmärtäisimme ”Kristuksen psykologiaa” tai tämän loputtoman armonsa mittakaavaa. Emme oikein ymmärrä oikeutta ilman pienintäkään koston vivahdetta: sitä, että saisi jotain muuta kuin ansionsa mukaan.

Emmekä oikein ymmärrä viittoja, joihin sankari ei puekaan itseään, vaan kaikenmaailman kalakaverit.

Seurapuhe (Helsingin Seuratuvalla 7.4.2013)

Oppipojan paikalla

Vanhassa maailmassa oli tapana kannustaa motivaatiotaan etsiviä oppilaita hokemalla, että ”koulussa opiskellaan elämää varten”. Hokeman pointtina oli korostaa sitä puolta opiskelun mielekkyydestä, että vaikkei kaikkien päntättävien aineiden perusteluita ole vielä kouluaikana helppo ymmärtää, niiden tarpeellisuus kyllä paljastuu ajan mittaan.

Minulle koulussa aiheutti motivaatio-ongelmia ruotsin kieli. Vartuin pohjalaispitäjässä, jossa ruotsia ei puhuttu, jos puhuttiin sujuvasti edes suomea. Kansainvälisesti virittynyt ja pohjoismaisen yhteistyöhengen sävyttämä todellisuus tuntui etäiseltä ja itseä milloinkaan tavoittamattomalta. Nyt, kun elelen vuorovaikutuksellisilta ulottuvuuksiltaan moninaisemmassa miljöössä, minun on suorastaan mahdotonta kyseenalaistaa minkään kielen opiskelua. Ei ole yksin minun kielitaitoni varassa se, millainen yhteiskunta ympärilläni on ja keiden kanssa minun on siinä kyettävä kommunikoimaan.

Nykymaailmassa me emme opiskele vain omaan kansalaisuuteemme, vaan suoranaiseen maailmankansalaisuuteen. Omien mieltymystemme ja mielipiteidemme varassa ei yksin ole se, millainen maailmamme kaikkiaan on. Se on erilaisten ja erilaisista kulttuurisista lähtökohdista ponnistavien yksilöiden ja kansanryhmien asuttama. He kaikki kantavat kekoon omat kortensa, pidimme me heidän korsistaan tai emme. Jotta keko voisi rakentua kestävästi, meidän on hallittava paitsi kommunikaatiotaitoja myös välineitä, joiden avulla ymmärrämme erilaisten ihmisten kulttuurisia vaikuttimia.

Useinkaan me emme voi päättää edes omasta puolestamme siitä, mihin kaikkeen me yhteiskunnassa osallistumme ja mitkä mahdolliset tekijät vaikuttavat omaankin yksityisyyteemme. Voimme jossakin suloisten fantasioiden tasolla haaveilla yhteiskunnasta, jossa esimerkiksi Jumalaa ryöstöviljellään joka toisessa lauseessa perustellen näin milloin mikäkin pyrkimyksemme tai vastaavasti yhteiskunnasta, jossa Jumala karsinoidaan jonnekin piiloon häiritsemästä inhimillisen järkiajattelun riemukulkuetta ydinaseineen ja virtuaalitalouksineen.

Vanha kansa on jankannut sellaistakin nyrkkisääntöä elämän olemuksellisuuden oivaltamisesta kuin että oppia olisi ikä kaikki. Paljoksi voi tietämisemme kasvaa, mutta jos kadotamme kysymisen taidon ja yhteyden etsimisen halun, kiellämme itseltämme liian paljon siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Oppipojan paikalle tässä on suostuttava.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 7.9.2012)

Jonkun pitää tehdä jotain

Nyt on sillä tavalla, että Maapalloa on kohdannut peruuttamaton kriisi. Sen nimi on ilmastonmuutos ja siitä tiedetään yhtä ja toista. Yksi tietää, että se on ihmisen aiheuttama ja tuhoon johtava kehitys ja toinen tietää, ettei ihminen ole sitä aiheuttanut, mutta sellainen on kuitenkin menossa. Kaikki tietävät, että jonkun pitää tehdä jotain.

Ilmastonmuutosta yritetään ratkaista osaltaan tuottamalla siitä mahdollisimman seikkaperäistä tietoa. Tiedämme elävämme yli varojemme ja kulutamme puolitoistakertaisesti sen määrän luonnonvaroja, joita planeettamme on meille vuosibudjettiinsa varannut. Ongelmana on, ettei tämä tieto kuitenkaan tuota kovin käytännöllisiä ehdotuksia mm. poliittisiksi keinoiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Asiat, joita tavalliset ihmiset voivat tehdä, tuntuvat jotenkin vähäpätöisiltä – tai ehkä tylsiltä, vaivalloisilta. Kun kukaan ei tee mitään eikä varsinkaan riittävästi, me yritämme käsitellä asiaa vaikka Facebookissa tykkäämällä vaikka Earth Hourin sivua tai vakuuttamalla toiset kannastamme, jonka mukaan jonkun pitää tehdä jotain.

Kyllähän me nimittäin välitämme. Meillä on ihmisen perusominaisuuksiin kuuluva kyky empatiaan, jonka varassa koko lajimme on voinut levittäytyä kaikkialle maailmaan ja sopeutua niin Tyynenmeren pikkusaarille kuin arktisille alueille. Mikään luonnonvalinta ei tätä menestystämme selitä, vaan pikemmin ihmisen kyky toimia sosiaalisesti älykkäänä olentona. Siihen liittyy kyky välittää itsensä lisäksi siitä, miten toisella menee ja nähdä asia vieläkin laajemmin kysymyksenä siitä, miten meillä kaikilla menee.

Onhan nyt esimerkiksi Earth Hourin viettoon ihan kiva yhtyä vaikka tiedämmekin, ettei tunti mitään ratkaise. Ei varsinkaan, jollemme tee muulle kuluttamisellemme mitään. Kaikki elektroniikka odottaa jatkuvassa valmiustilassa vuoroaan viihdyttää kyltymätöntä viihtymisemme tarvetta. Earth Hourin aikana tiedotamme Twitterissä, kuinka meilläkin on täällä nyt kynttilänvalossa kylpevä olohuone ja toiselta puolelta Maapalloa laivattua viininlitkua luomassa tunnelmaa.

Välittäminen, koski se arjen pieniä välittämisiämme tai koko ihmiskunnan tilaa koskevia, ei toteudu vain näyttämöillä. Julkisivumme voi olla ihan mitä tahansa, tietämisemme ja välittämisemme vain välittävinämme olemista ja tekopyhää itsensä korottamista. Mikä minä olen ketään neuvomaan, en mikään, mutta sen minä sanon, että valot ainakin kannattaa sammuttaa huoneessa, jossa ei ole – aina! Maapallo saattaa siitä piirun verran hyötyä, mutta hyötyy siitä itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun maksaa omaa sähkölaskuaan. Luulen, että velanperintä se on meillä edessä vähän isommassakin mittakaavassa ja siihen viimeistään loppuu sen odottaminen, että joku tekisi jotain.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 31.8.2012)

Kesämuistoni

Kesä alkaa olla sillä mallilla, että kohta on melkein joulusiivojen aika. On tullut aika kirjoittaa ne perinteiset Kesämuistoni- ja Min sommarlovet i Mallorca-aineet ja arvioida lähemmin sitä muutenkin, mitä taakse jäävästä kesästä jäi käteen.

Jos omista kesämuistoistani yhden erityisen asian nostaisin keskusteluun, se liittyisi pyöräilyyn. Lomaviikkojeni aikana minulla oli mahdollisuus pyöräillä aivan koska huvittaa ja usein huvitti heti aamusta - ja sitten huvitti vielä illansuustakin. Takana oli aika raskas vauvaperheen vuosi, joka rajoittaa helposti kaiken mahdollisen vapaa-ajan neljän seinän sisälle. Siinä jäi liikunta vähälle ja sen seurauksena alkoi kasautua erilaista väsymystä. Lapsen varttuessa kulkemisen mahdollisuudet alkavat kuitenkin taas moninaistua ja aikaa löytyä harrastuksille. Niistä liikunta on minullekin tärkeä ja saan siitä voimaa, iloa ja tasapainoa. Liikunnan merkityksen uudelleen avautumisella on toki muutakin arvoa kuin se, millaisina reissuina jään kesäisiä pyöräretkiäni muistelemaan.

Parhaat muistoni ylipäätään liittyvät asioihin, jotka ovat muodostuneet ikään kuin seuraavien vaiheiden rakennusaineikseni. Hyvät muistot liittyvät usein tapauksiin, joissa on vahvasti läsnä jonkinlaisen muutoksen ulottuvuus. Kesäpyöräilyni ovat kokemuksia siitä, millä tavoin minun on näemmä hyvä hoitaa itseäni jatkossakin: kesämuistoni ovat kokemuksia paremmasta voinnista niin fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä ja ne ovat kokemuksia kivettyneiden tapojeni rikkoutumisesta; kokemuksia eräänlaisen parannuksen teon, eli mielenmuutoksen, positiivisista seurauksista. Kesämuistojeni koko arvo onkin siis siinä, että olen saanut tältä kesältä jotain sellaista, mikä kantaa varmasti myös syksyllä.

Vaiheet seuraavat toisiaan. Kesä vaihtuu syksyksi, loma arjeksi, vapaudet kulkevat käsi kädessä velvollisuuksien ja vastuun kanssa. On aika avautua tämän päivän ja edessä olevan syksyn mahdollisuuksille. Apostoli Paavali antaa mielestäni melko hyvän yleisohjeen itsensä kehittämiseksi: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21). Tämähän on ajatus, jonka varassa esimerkiksi hyvinvointiaan, elämäntapojaan, ajatteluaan ja asenteitaan voi arvioida ja sitten kokeilla erilaisia korjausliikkeitä. Siitä, mikä tuottaa hyvää oloa ja mieltä, on tärkeää pitää kiinni. Siitä, mikä tuottaa vahinkoa, on osattava luopua.

Ihminen on luotu paljon muun ohessa liikkumaan. Liikkumisen voi ymmärtää tässä kohdin laajemminkin käsitettäväksi lainalaisuudeksi ja elämän luonteeksi. Ihmistä ei ole tarkoitettu paikoilleen pystytetyksi patsaaksi. Elämä ei ole kiveen hakattu oppi, vaan pikemmin pyöräretki.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 22.8. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 24.8.2012)

Uskonkielioppia

Viime sunnuntaina vietettiin äitienpäivää, mutta myös Hyvän Paimenen pyhää. Nämä kaksi aihepiiriä sopivatkin hyvin yhteen antaen toinen toisilleen ikään kuin täydentävää merkitystä. Hyvä äitihän on hyvä paimen lampailleen: ohjaa oikealle polulle ja turvaan pedoilta. Samalla tavoin Jumalan paimennuksessa tulee esille jotain hyvin äidillistä.

Tuon viime viikon pyhäsunnuntain latinankielinen nimi Misericordia Domini tarkoittaa Herran laupeutta. Latinankielisessä sanassa on jotain tutun kuuloista: nimittäin juuri tuo laupeutta merkitsevä sana misericordia. Sehän muistuttaa englanninkielistä sanaa misery, jonka olemme tottuneet kääntämään niinkin ilottomiksi sanoiksi kuin kärsimys, piina, kurjuus tai tuska. Suomen kielen sanavaraston pohjalta on usein vaikeata käsittää, että muissa kielissä sanoilla voi olla paljon useampia merkityksiä. Ihan yhtä lailla tuo misericordia kääntyy englannissa sanoiksi, jotka merkitsevät esimerkiksi armoa, sääliä ja myötätuntoa.

Monimerkityksisyys, sanat, kertomukset ja symbolit ovat vahvasti uskon kieltä. Loogisen päättelyn avulla hahmotettavat kaavat tai laboratorioissa todennettavat faktat ovat tieteen kieltä, jonka avulla mystiikan todellisuutta on hyvin vaikeata, ellei mahdotonta lähestyä. Samoin uskon kieli on olemukseltaan sellaista, ettei sen avulla voida sen kummemmin tukea taikka kaataa sellaista tietoa, mitä tieteellä voidaan saavuttaa ja yksin järjellä mitata. Täytyy siis erottaa toisistaan myös ne asiat, joihin tiede ja usko kiinnittävät katseensa.

Kristinuskon käsityksille tyypillistä on juuri monen sorttinen nurinkurisuus: ensimmäiset tulevat viimeisinä; jumalaton pelastuu; kotiin palaavaa tuhlaajapoikaa juhlitaan tunnollisten veljien kadehtiessa vierestä. Jumala inkarnoituu ihmiseksi alimpaan sosiaaliluokkaan ja tapattaa itsensä ihmisten käsissä vain osoittaakseen, että Hänen rakkautensa luomakuntaa kohtaan ei säiky sen pahuutta. Ihminen on Jumalalle rakas, vaikkei tämä sitä ansaitsisi.

Armo saa merkityksellisen arvonsa vasta kärsimyksen kautta; vapaudella on syvyyttä vain siellä, missä on kokemusta vankeudesta; Jumalan lohdutukselle on tarvetta vain surussa. Ei ole toista ilman toista, ei hyvää ilman pahaa. Misericordia, laupeus, tulee todelliseksi vain vastakohtiensa kautta. Ilman armottomuuden kokemusta käsitys armosta ylettyy vain käsitteeksi – ja käsite on vain käsite. Koettu todellisuus on toisen tason juttu.

Miten hyvin sopivatkin yhteen Hyvän paimenen ja äitienpäivän aiheet. Ehkeipä Taivaan Isäkään olisi isä, ellei Hän olisi myös Äiti?

(Aamunavaus  Haagan yläasteella 12.5. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 13.5.2011)

Sankareita armon alla

Niin kuin monet pojat, myös minä ryhdyin kerran sankarilliseen taisteluun pahuuden hirmuvaltoja vastaan. Kahdeksanvuotiaana perustin salapoliisitoimiston. Toki tämä sankarin työni on jäänyt sivutoimen osaan viime vuosina, mutta silti minussa elää yhä vahvana tietty viettini urotekoihin.

Urani kohokohtiin kuuluu arvoitus, jonka ratkaisin noin kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. Koulun lasikaapista oli hävinnyt varpuspöllö. Luontokappaleen tiedettiin kadonneen perjantaikerhon aikana. Perjantaikerhossa oli kyse siitä, että opettajamme Martta-täti piti koulua auki iltaan asti ja näin siellä saatiin askarrella, pelata ja touhuta muita lasten asioita valvovan silmän alla. Jotain touhuttiin toki silloinkin, kun katse vältti, kuten kadonneen varpuspöllön tapauksessa.

Rikosmysteerin selvittäminen tapahtui niin kuin mysteerien selvittämiset tapahtuvat - nimittäin, kun salapoliisi on asialla. Tutkitaan sormenjälkiä ja jalanjälkiä, syödään eväitä ja soluttaudutaan muiden joukkoon huomiota herättämättä. Periksi antamaton nuuskimiseni epäilyttävien henkilöiden keskuudessa palkittiin, kun eräässä yhteydessä kuudesluokkalainen Tapio ei enää malttanut pidätellä sisällään kutiavaa salaisuutta. Hänen huolimattomasta suustaan mölähti tieto, että hänellä on hallussaan jännittävä aarre: sahanpurulla muotoonsa istutettu varpuspöllö, jota Tapio piilottelee leikkimökkinsä hämärissä. Siellä kotkanpesässään Tapio punoi juoniaan Martta-tätiä ja muuta yhteiskuntaa vastaan.

Arvaatteko, mitä tein? Riensin pillit vinkuen kantelemaan Martta-tädille, että varpuspöllön on vienyt tämä häikäilemätön kuudesluokkalainen. Tapiolle langetettiin kaksi tuntia jälki-istuntoa, johon hän suori tiensä kauhusta vavisten. En tarkalleen tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta niin kävi, ettei Tapio enää koskaan varastanut täytettyjä eläimiä.

Minä sain vihjepalkkiona Suku-Lakun ja kokemuksen siitä, miltä sankaruus maistuu. Sankarina saa paistatella tietoisena omasta nokkeluudestaan, jota tulee osoittaneeksi taistelussa väärämielisyyttä vastaan. Raadollisessa maailmassa ei ihmisen mädännäisyys piileksi vain Tapion leikkimökissä. Kyllä riittää savottaa asiastaan varmalle sankarille aikuisikään asti. Häneltä edellytetään vain periksi antamatonta uskoa siihen, että vielä kerran pääsee kiekumaan tunkion ylimpänä kukkona, kun ketaleelle asetellaan luuta huolimattoman suuvärkkinsä tukkeeksi. Sankarille jo pelkkä visio lopullisen voittonsa päivästä riittää motivaation rakenteiksi horjuvan uskon aikoina.

Mutta vaikea on olla itse luu kurkussa. Kyllä minäkin olen sortunut, vaikkei päältä näkyisi. Urheuden tunnolleni on arka asia se, että kannan sisälläni myös erehtyväisyyden taakkaa. Taisin olla kuudennella luokalla, kun mielijohteen voimasta menin ja tuhersin mahtipuolueen edustajan vaalimainokseen tussilla viikset ja kirjoitin päälle, että W.A.S.P. Tämäkin tapahtui siellä perjantaikerhossa. Meikäläinen näytti, miten vähän voi varhaisnuorta kiinnostaa maalaisliittolaisen asia. Joku sankari meni ja tietysti kanteli. Kyllä minä erhettäni selitin ja kaveriporukan painetta syytin, kun sitä töhrimistäni vielä saman illan aikana Martta-tädille tilitin. Saatoin myös itkeä. Tunnustan.

Seuraamuksena tästä koitui jälki-istuntoa. Suoritin sanktioni huonosti nukutun viikonlopun jälkeen. Martta-täti palautti mieleen, mitä olin tullut tehneeksi: että mitä kaikkia rikosoikeudellisia seuraamuksia olisi voinut koitua siitä, että minä kunniakansalaisen kuvaa rumasti häpäisin. W.A.S.P.:ikin on kaiken lisäksi hirveä yhtye, sielunvihollista ihailevat. Neuvostoliitossa olisivat vieneet Siperiaan. Faktaa tuli pöytään, että keskushermostosta vihlaisi.

Pari tuntia se istunto otti. Kun sitten ikävät asiat oli puhuttu pois päiväjärjestyksestä, Martta-täti antoi yllättäen paperia. Hänen mielestään oli joka tapauksessa iloinen asia, että olin saanut Jumalalta lahjaksi graafista ilmaisukykyä. Harrastusta kannatti kehittää. ”Keskitytäänpä siihen nyt rakentavammilla tavoilla – annetaan tämän julisteasian jo olla”, sanoi Martta-täti lempeästi hymyillen. ”Piirrä vaikka jotain hauskaa”.

Näin minä sain jälki-istuntoa ja päälle aivan odottamattomat kannustuksen sanat. Enemmänhän minä sain kuin olin tajunnut edes kerjätä! Hankalaa on sankarille selvittää, mitä kaikkea voi armo merkitä. Mysteeri kun tuntuu raottavan luontoaan useammin kiinni jäädessä kuin toista tuomiolle saatellessa.

(Puhe aamuseuroissa Herättäjäjuhlilla 8.7.2012, Isokyrö)

Puista metsää etsimässä

Nyt, kun kevät on taas täällä, voisi kunnon luontoretki olla paikallaan. Voisi mennä aarniometsään, rämeille ja soille tai vaikka lintuvesille bongailemaan, josko vaakkujien ja kurnuttajien seasta erottaisi jonkin harvinaisen lajin. Anakondia voisi etsiä Amazon-joesta ja vesiputousten ystäville suositellaan Angelin putouksia Venezuelassa. Ne ovat maailman korkeimmat vesiputoukset, ne siellä.

Luonnossa on sellainen metka juttu, että usein me koemme sen sijaitsevan vähintäänkin jossain retkeily- ja matkailuetäisyyden päässä. Luonto tuntuu olevan aina jossain toisaalla, mihin mennäkseen tarvitsee vähintään Goretex-kuteet.. Varsinkin näin kaupunkilaisessa ympäristössä tapaamme jutella siihen tyyliin. Kuitenkin, jos oikein tarkkaamme ympäristöä, näemme luonnon siellä, mihin nenä osoittaa.

Joka paikassa törröttää kuitenkin joku puu ja kyllähän täällä ihan metsiäkin riittää. Meri tuo kuvaan hyvinkin pikantin lisänsä. Lintuvesiä riittää ja kaikenlaisia elikoita tapaa. Minä olen nähnyt Helsingissä niitä kuuluisia citykaneja ja sitten ihan kantasuomalaisia rusakoita, oikein lampaan kokoisia, mutta myös ketun ja hirven. Ja sitten ovat tietysti ne kuuluisat huuhkajat, Bubi ja hänen perheensä, jota tosin en itse ole käynyt erikseen ihmettelemässä. Haukkojakin on, ja miksei olisi, kun on kaneja. Hakaniemessä yksi kaveri näki toissa talvena muuten lumikon.

Jumalan luomistöistä puhuttaessa tavataan ihmetellä juuri tätä luonnon moninaisuutta, rikkautta ja sen kauneutta. Sekä Jumalaan että luontoon liittyy usein se sellainen ajatus, että molemmat koetaan jotenkin etäisiksi, jossain toisaalla oleviksi asioiksi. Oikea luonto on olevinaan puita jossain muualla kuin omassa lähimetsikössä ja Jumala jää jonnekin, missä käydään rippikoulu. Hän on jossain siellä, missä Jumala suostuu tarjoilemaan meille vähintäänkin ”hengellisiä elämyksiä”.

Ehkä luonnosta vieraantumistamme onkin vain se, ettemme oikein malta katsella, kuunnella tai vaikka haistella sitä niin lähellä kuin se onkin. Ja Jumalasta vieraantumistamme ehkä vastaavasti se, että odotamme Hänen olevan aina jokin arjen yläpuolinen ilmiö tai kertalaakista autuaaksi tekevä, vavahduttava kohtaus elämässämme. Omiin odotuksiinsahan sitä pettyy, jos johonkin.

Voi olla, että meidän onkin tyydyttävä luontoon ja Jumalaan, jotka ovat niin lähellä meitä, etteivät ne useinkaan edes tunnu miltään. Voi olla, että opimme erottamaan luonnon kauneuden vasta, kun osaamme katsoa riittävän lähelle. Ja voihan se olla niinkin, että saatamme ymmärtää Jumalan läheisyydestä jotain oleellista vasta, kun annamme Hänelle mahdollisuuden olla myös sitä, mitä emme Jumalaksi edes uskoisi.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 26.4.2012 ja Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa sekä Pohjois-Haagan yhteiskoulussa 27.4.2012)

Dollyn muistoa kunnioittaen

Maailmankuulun Dolly-lampaan poismenosta on juuri kulunut yhdeksän vuotta. Dolly tuli tunnetuksi siitä, että hän sattui olemaan maailmanhistorian ensimmäinen kloonattu nisäkäs. Dolly oli aikansa tiedesensaatio syntyessään vuonna 1996. Hän eli rikkinäisen ja vaivalloisenkin elämänsä julkisuuden valokeilassa hamaan hautaansa asti. Tai oikeastaan ei voida puhua haudasta lainkaan, vaan pikemmin lasivitriinistä Edinburghin kuninkaallisessa museossa, jossa sahanpurulla täytetty Dolly-vainaa muistuttaa meitä yhä tiedemaailman saavutuksista.

Dolly oli aikansa sensaatio myös siitä syystä, että hänen viattomuutensa ympärillä käytiin varsin laajaa eettistä keskustelua. Tämän tunteitakin kuohuttaneen keskustelun peruskysymyksen voisi tiivistää muotoon ”Onko ihmisellä oikeutta luoda elämää?” Toisin sanoen, mieliä arvelutti se kysymys, missä määrin ihminen voi omia itselleen sitä tonttia, mikä muissa yhteyksissä katsotaan kuuluvaksi yksin Jumalalle. Näin on. Dolly-lampaan liikuttava hahmo antoi kasvot kysymykselle Jumalasta.

Tiedämme hyvin, ettei kysymys ihmisen valtuuksista elämän ja kuoleman herrana ole ilmaantunut etiikan, filosofian, tieteen tai teologian piiriin vasta vuonna 1996. Kysymys nousee esiin tämän tästä erilaisissa yhteyksissä. Keskustelu abortin hyväksyttävyydestä milloin minkinlaisessa tilanteessa on tavanomainen esimerkki tämän lajityypin väännöstä. Samalla tavalla tuntoja voivat herkistää keskustelut, joissa pohditaan armomurhan oikeutusta: kysymystä siitä, onko ihmisellä itsellään oikeutta päättää, milloin ja missä tilanteessa hänestä itsestään voisi niin sanotusti vetää piuhan irti seinästä.

Kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, ettei ihmiskunta ole kyennyt löytämään niihin yleispäteviä, kaikkia tasa-arvoisesti tyydyttäviä vastauksia, jotka sellaisinaan palvelisivat kaikissa yksittäisissä tapauksissa. Etiikka on luonteeltaan juuri tällaista: siinä ei tulla koskaan valmiiksi. Kysymys siitä, missä määrin ja millä valtuuksilla ihminen voi sallia itselleen oikeuden ohjailla elämää ja kuolemaa, ei koskaan tule täydellisesti käsitellyksi. Kysymys elämän pyhyydestä, sen loukkaamattomuudesta, ei vanhene. Lampaita tulee ja lampaita menee, ihminen yrittää pysyä perässä.

Ihminen on oman elämänsä ja kuolemansa äärellä itseään isompien asioiden edessä. Se, ettemme kykene ottamaan niitä ymmärryksemme rajoissa lopullisesti haltuun, todistaa pienuudestamme. Kysymys Jumalasta, joka jää tuon hallintamme ulottumattomiin, alkaa tässä valossa tuntua suorastaan väistämättömältä. Se, että kysymyksen voi nostaa niin vahvasti esille yksi nivel- ja keuhkovaivainen lammas, antaa ihmisenä olemiseemme aivan tiettyä näkökulmaa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 18.2.2012)

Hokemia ja totuuksia

Tavanomainen hokema väittää, että uskonto on ensisijaisesti vallankäytön väline. Loputtomiin toistetuissa sloganeissa muistellaan ristiretkiä ja sitä seikkaa, että uskontojen nimissä on tapettu eniten ihmisiä koko maailmassa. Nämä kuuluvat pintapuolisen uskontokeskustelun alati toistuviin fraaseihin. Mustavalkoiset, ehdottomat totuudet eivät ole menettäneet mahtiaan keskiajan päivistä. Meidän aikanamme populaaritason totuudet vain ovat toiset. 

Hankalaksi asetelman tekee se, että pahimmillaan se estää meitä ajattelemasta laajemmin. On helpompi leimata eri tavalla ajatteleva kuin pyrkiä ymmärtämään, miksi hän ajattelee niin kuin ajattelee ja kokee niin kuin kokee. Fundamentalismi ei todellakaan ole vain uskontojen riesa.

Talouselämä taitaa nykyisellään omistaa totuuden sanelevan auktoriteetin paikan, joka joskus keskiajalla kuului läntisessä maailmassa uskonnolle. Taloudellisen vallan vuoksi on viime vuosisatoina ehditty perustaa imperiumi jos toinen, riistää vieraiden kansojen luonnonvaroja, rahoittaa julkisesti ja piilossa lukematon määrä erilaisia sotia, pelotella ihmisiä kasvun tyrehtymisellä ja paljolla muullakin. 

Taloudessa ja uskonnossa on yhteistä sekin, että meidän on helpointa osoittaa niitä sormella etsiessämme lopullista syypäätä kaikkiin eriarvoisuuden ongelmiin. On helpompi unohtaa ihmisen oma vastuu eli se, miten ihmiset käyttävät järjestelmiään. Talous tai uskonto ei tapa ketään, mutta ihminen – totta vieköön – tappaa.

Kristittyjä on haastettu rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään, viljelemään ja varjelemaan maata, laskemaan aseensa ja näkemään toisessa ihmisessä itse Kristus kaikessa kirkkaudessaan. Nämä kehotukset eivät ole myöhempien aikojen lisäyksiä Raamatun kirjoihin. Ne olivat siellä jo ristiretkien aikaan. Joku vastuu kuuluu ihmiselle itselleenkin siinä, miten hän Raamattunsa lukee tai euronsa sijoittaa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 18.1.2012)

Valoa kansalle!

Joulun viettomme ajoittuu hetkeen, jona vuoden pimein aika on juuri taittumassa kohti sarastavaa kevättä. Vuodenaikaan liittyvä pimeyden paino, kaamosmasennus, on varmasti meille monille tuttu. Valoisampia aikojahan tässä jo kovasti odotellaan.

Adventin ajassa, joulun ja Jumalan ihmiseksi tulemisen odottelussa, voi aistia hieman samantyyppistä tunnelmaa kuin jonkin kilpailuohjelman etenemisessä. Kykykilpailujen juonihan noudattaa lähes poikkeuksetta sitä samaa kaavaa, jossa kilpailijat karsiutuvat yksi kerrallaan ja finaalihurman kasvaessa voittajan kirkastuminen käy yleisölle yhä selvemmäksi. Pääsemmepä itsekin äänestämään omaa suosikkiamme. Suurimman suosion korjannut on voittaja, porukan kingi.

Joulun kingissä on kuitenkin kyse kaikesta muusta kuin Idolsin tai Talentin voittajasta. Jo Kristuksen syntymäkertomuksessa tulee esille vahvasti se viesti, minkä valovoiman Jumala antaa lihaksi tulevalle armolleen. Jeesus ei synny palatsiin silmäätekevien seuraan eikä ravintoketjun huipulle. Hän syntyy eläinten syöttökaukaloon, eräänlaiseen ämpäriin, aviottomaksi lapseksi noin kahdeksasluokkalaisen ikäiselle Marialle. Ensimmäiset seimenvieraat ovat raskaan työn raatajia, aikansa perusduunareita. Jumalan valovoimaisuus kirkastuu siellä, missä raskaan työn ja pimeyden paino todella tunnetaan.

Profeetta Jesaja kuvasi tulevan Messiaan valona kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Jesaja tunsi pimeyden painon ja ajan, joka odottavalla on useinkin pitkä. Hänen ennustuksensakin oli ehtinyt jo noin kuudensadan vuoden ikään siihen mennessä, kun Jeesuksen tiedetään syntyneen. Jeesus sanoi itsekin olevansa ”maailman valo”. Paluunsa päivänä Hänen odotetaan nousevan taivaalle ”toisena aurinkona”, joka valovoimaisuudellaan jättää tunnetun aurinkokuntamme keskuksen kirkkaasti varjoonsa.

Me täällä talven keskellä olemme sitä kansaa, joka pimeydessä vaeltaa. Me täällä olemme se kansa, jolle lupaus valon kirkastumisesta on annettu. Joulun sanomaa ihmisen tasalle kaikkine karvoineen tulevasta Jumalasta, Kristuksen armosta, ei omita eikä viedä toisten käsistä. Me saamme sen. Jumalan Poika ei ole suuren yleisön suosikki, jonka kuninkuus riippuisi meiltä keräämästään äänisaaliista.

Autuas osamme on odottaa. Odotamme, että ennustukset täyttyvät. Odotamme Jeesuksen syntymistä vaelluksemme valoksi. Joulun sanoma on, että Vapahtaja todella syntyy keskellemme härkien syöttökaukaloon, oman sydämemme vaatimattomuuteen. Usko on luottamista siihen, ettei tämä odotuksemme ole turhaa. Olemme saaneet osan, jossa on turvallista olla. Valoisammat ajat ovat jo lähellämme – ja pimeys on poissa.

(Saarna Haagan peruskoulun ja Länsi-Helsingin lukion koululaisjumalanpalveluksissa 21. ja 22.12.2011)

Muuta mielesi

Joulua odotteleva kristitty kohtaa kirkkovuoden tekstejä innolla tonkiessaan värikkään hahmon, Johannes Kastajan. Hän oli aikansa tunnettu julkkisprofeetta, joka julisti messiaan – siis Jeesuksen – olevan tulossa. Monet pitivät erämaassa meuhkaavaa Johannesta itseään ennustusten messiaana, mutta Johannespa kielsi sellainen olevansa. ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: Tasoittakaa Herralle tie!” vastasi Johannes hänen toimintansa tarkoitusperiä tenttaavalle juutalaispapistolle.

Raamatussa Johannes Kastajan persoonasta välittyy varsin erikoinen kuva. Hän pukeutui huomiota herättäviin eläinten nahkoihin ja söi heinäsirkkoja ynnä ties mitä. Opettajana hänellä oli laaja maine ja hänen tiedetään kastaneen seuraajiaan Jordan-virrassa. Samaisessa vesistössähän hän kastoi myös Jeesuksen, jolle Johanneksen on täytynyt olla monella tavoin merkittävä hahmo. Useastihan Jeesus viittasi puheissaan juuri Johannes Kastajaan. Sen sijaan Johanneksen kerrotaan pitäneen itseään Kristuksen rinnalla niin vähäpätöisenä, että tuskin kelpaisi edes Jeesuksen kengännauhoja sitomaan.

Johannes Kastajan julistuksen ytimessä oli parannuksen teon vaatimus. Hän kehotti ihmisiä valmistautumaan Jumalan Pojan tulemiseen ja ikään kuin muuttamaan mielensä Jumalalle otolliseksi. Mielen muutoksesta parannuksen teossa onkin varsinaisesti kyse ja siksi sen voi hyvin käsittää nykykielisesti vaikkapa asenteen korjaamiseksi.

Mutta minkä suuntaiseksi tuon mielen sitten pitäisi muuttua?

Vanhaa Testamenttia, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa ja lakinsa, voisi hyvin kutsua Raamatun pitkään venähtäneeksi johdanto-osuudeksi. Sen lehdillä Jumalan tahdon käytännön sovellutukset osoittautuvat ihmisille varsin mahdottomiksi. Niin taikka näin, ei ihminen voi itseään parantaa pahasta, siis synnistä. Kadotuksen tielle Paratiisista ihmisen ajanut Jumala vetää omat johtopäätöksensä ja päättää toimia. Hän tulee ihmisten keskelle ja tekee temput: syntyy alhaisimmaksi, kuolee häpeällisimmällä mahdollisella tavalla ja haistattaa ylösnousemuksellaan pitkät synnin ja kuoleman vallalle. Paha jää lopulta nuolemaan näppejään.

Vai mahtaako Pirulla olla sittenkin ne pukinsorkat? Oli, mitkä oli, pahalla ei ole viimeistä sanaa eikä Piru Perhanalla Jumalan silmissä muuta virkaa kuin olla iso vitsi.

Kaikessa tässä on kyse armosta. Johannes Kastajan vaatima parannus merkitsee meille yhä edelleen sitä, että saamme muuttaa mielemme. Saamme luopua liiasta yrittämisestä ja turhasta parannuksesta sen eteen, että me jotenkin yleviksi ja suorituksiltamme Jumalalle kelpaavammiksi yhtäkkiä omin neuvoin muuttuisimme. Kristityn parannus on pikemmin luovuttamista . Parannusta, joka saadaan eikä suinkaan parannusta, jota pitäisi itsestä jotenkin väkisin vääntää ja pusertaa irti.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Suomineidon ruumiinkulttuuria

Tässä on nyt sitten juhlittu Suomineidon 94:ttä synttäriäkin. Vuonna 1917 Venäjän ja muun maailman sekavuustilassa Suomelle tarjoutui tilaisuus irtautua keisarillisista kahleista. Tunnettu, surullinen ja yhä järkyttävä tahra maamme historiassa on se tilanne, johon suomalaiset päätyivät aivan omatoimisesti saman tien tuon vapautumisensa jälkeen. Sisällissodassa veli nousi veljeä vastaan. Terrori kulki talosta taloon keräten sieltä miehiä pihamaalle ja sitä kautta kuoppaan. Vastapuoli ei näytä osoittaneen mitään sitä vastaan, etteikö tämän kaltaista menettelytapaa voitaisi noudattaa sisäisten ristiriitojen selvittämiseksi. Sotatoimissa, teloituksissa ja vankileireillä tauteihin ja nälkään kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Itsenäisyysjuhlinnan humussa en henkilökohtaisesti ole koskaan pystynyt ymmärtämään yksin sotavuosiin tuijottavaa ja sitä joskus ylenkin romantisoivaa ulottuvuutta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi uhria, jonka omat isoisänikin joutuivat maalleen antamaan. Toinen antoi maalleen luovutetun kotinsa, viisi vuotta nuoruudestaan sekä mielenterveytensä. Toinen antoi työkykynsä, fyysisen terveytensä ja henkilökohtaisen itsenäisyytensä. Uhrissa, jonka nämä miehet ja heidän perheensä antoivat pakosta, ei oikein tunnu olevan mitään kunniakasta. Pikemmin se on vain surullista.

Nykyisenlaisen tapamme märehtiä sotavuosilla voi ymmärtää kuitenkin siinä mielessä, että nuo vaikeat vuodet kokosivat suomalaiset yhteen. Juuri vanhat kaunat ja luokkataistelut olivat jättäneet jälkeensä katkeruutta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta sekä kaikin puolista ennakkoluuloisuutta heimoveljiä kohtaan. Niin hurjaa kuin se onkin, yhteinen vihollinen antoi suomalaisille syyn toimia yhdessä. Tällä yhtenäisyyden kokemuksella on tuon ajan Suomessa ollut valtava sosiaalinen merkitys ja tähän viitataan myös puheissa ”Talvisodan hengestä”. Kyse on yhteyden syntymisen ihmeestä.

Yhtenäisen kansan kuvana voisi pitää ruumista samaan tapaan kuin Paavali kuvasi seurakunnan olemusta. Suomineidon ruumiissa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävänsä. Silmä näkee ja korva kuulee. Ne näkevät ja kuulevat, jotta neito näkisi ja kuulisi. Kummankin osa on yhtä tärkeä ja välttämätön. Yhtenäisen kansan ruumiissa silmä ei voi julistautua korvaa paremmaksi eikä käsi ei voi käydä jalkaa vastaan. Tämän kaltaisen ihanteen valossa suomalaiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Yhteiskunta ei tule koskaan valmiiksi, mutta sen rakentamisella tulee olla aina jokin suunta. 

Me olemme oman aikamme rakentajasukupolvi. Meiltä kysytään yhä, annammeko kalliisti lunastetun vapautemme toteutua tasa-arvoisesti kaikille – vai tyydymmekö leikkimään vapauden ja itsenäisyyden fiilistä vain kerran vuodessa töräyttämällä Porilaisten marssin?

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Lasten asialla

Vietämme pian yleismaailmallista lapsen päivää. Sen taustalla on YK:n jäsenmaiden välinen sopimus, jolla pyritään takaamaan lasten ihmisoikeuksien toteutuminen. Lasten kohdalla ihmisoikeuksissa painotetaan erityisesti hoivan ja huolenpidon tarpeita, jotka erottavat lapset aikuisista.

Lasten ihmisoikeudet eivät ole mikään itsestään selvä asia. Tiedämme, että lukemattomat lapset elävät yhä orjuudessa kaivoksilla, prostituoituna, sotilaina, itsemurhapommittajina ja tehtaissa ilman alkeellisintakaan huolenpitoa. Vain osa maailman lapsista leikkii ja oppii turvassa. Ja vain osa varttuu materiaalisen ylitarjonnan, loputtomien elämysten ja virikkeellisen ylensyönnin keskellä. Kuka kaivoi maan sisältä sen mineraalin, jota sinun kännykkäsi valmistuksessa käytettiin? Ja mahdoitko ensimmäisen kännykän saadessasi olla saman ikäinen kuin lapset noissa kaukaisissa kaivoksissa?

Antiikin maailmassa lasten oikeuksia ei tunnettu. Vanhan Testamentin viittauksissa lasten asemasta aukeaa usein karu näkymä: lapsia kasvatettiin yleisesti äärimmäisellä kurilla eikä väkivaltaisiakaan menetelmiä kaihdettu. Ihmistä ei yleensäkään nähty yksilönä eikä hänen hyvinvointiaan ajateltu inhimillisten tarpeiden näkökulmasta. Tuon ajan kulttuureissa tasa-arvo tai yhdenvertaisuus toteutui vain sen mukaan, mihin yksilön suoriutuminen riitti yhteisössä elämisen kannalta. Sairaat ja rammat ajettiin erämaahan kuolemaan ja heitä pidettiin yksinkertaisesti saastaisina.

Jeesuksen vallankumouksellisuus ilmeni tavassa, jolla hän kohteli inhimillisten arvojärjestelmien hylkimiä. Jeesus saarnasi syntien anteeksiantamusta prostituoiduille, paransi pakanoita, söi ja joi niiden kanssa, joita ei pidetty arvossa. Ristiriitaa uskonnollisen eliitin kanssa syvensi myös Jeesuksen tapa kutsua lapsia luokseen. Vanhakantaisten perinneuskovaisten silmissä Jumalan Pojaksi ilmoittautuvan parantajan tapa koskea ja siunata lapsia näyttäytyi vain räikeänä jumalanpilkkana.

Kristittyjen Jumala ei tänäkään päivänä ole olemassa inhimillisiä perinnearvojamme varten. Aikoina, joina perinteistä on tehty tarkoitustaan tärkeämpiä, olemme helposti ajautuneet niiden nimissä vain rakentamaan esteitä tasavertaisen hyvinvoinnin edistymiselle. Lasten oikeuksissa olemme päässeet eteenpäin, mutta jos katsomme maailmaa avoimin silmin, huomaamme, ettei vallankumous – jos sen näin voi ilmaista – ole edelleenkään muuta kuin ajankohtainen.

Kristityt haastetaan koskemaan ja siunaamaan niitä, jotka on ajettu erämaahan. Syyllistävää tai ei, ajatuksen uhraaminen kysymykselle, mistä kännykkäsi raakamateriaalit ovat peräisin, ei ole lainkaan mitätön uhraus – etenkin, jos se johtaa rakentavampiin valintoihin. Messiaita emme ole, mutta vastuussa olemme.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 16.11. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 18.11.2011)

Tuhkalapioni

Pukkaa isänpäivää. Minäkin olen nuorena jo useammat leikkuulaudat ja kortit askarrellut omalle isälleni lahjaksi koulussa, ja taisinpa kerran tehdä alumiinista oikein sellaisen tuhkalapion. Ei siitä järin symmetristä työkalua tullut, mutta viime vierailulla vanhempieni luona tuli samalla tarkistetuksi, että yhä se kaksikymmentä vuotta vanha häkkyrä näyttäisi olevan käytössä.

Tänä vuonna vietän tätä isien juhlapäivää ensimmäistä kertaa itse isän roolissa. Olen nimittäin viisikuukautisen Fannin isä. Isyyteen kasvaminen on ollut mielenkiintoista. On merkillistä, miten asiat saavat aivan uudenlaisen järjestyksen, kun oman elämän suurin ihme, lapsi, tulee maailmaan verenä ja lihana.

Vaikka olenkin tässä isyyteen kasvamisessa ja oppimisessani vasta kovin alussa, olen jo nyt oppinut ymmärtämään jotain siitä, mikä arvo saumoistaan irvistävillä ja vinoilla käsitöillä on ollut omalle isälleni. Minulle tärkeintä, mutta vasta nyt tiedostamaani on ollut se, että epätäydellisenä minä juuri olen saanut kelvata. Kyllähän tuhkalapion saumoista on keskusteltu ja sitäkin mietitty, miten hitsauksista olisi voinut saada tiiviimmät. Mutta takan ja puuhellan tuhkien putsaamiseen se minunkin tekeleeni on kelvannut. Se on otettu käyttöön ja esille. Tärkeintä ei ole aikaan saannokseni arvo sinänsä, vaan se arvo, mikä minussa on sen kautta nähty.

Tuleehan sitä isyyttä mietittyä Jumalankin kannalta. Olemme vanhan tavan mukaan tottuneet nimittämään Jumalaa Isäksi. Taivaan Isä katsoo lastensa kieroja tuhkalapioita, huonosti höylättyjä leikkuulautoja ja latteuksin laadittuja runokortteja aivan toisella tavalla kuin lapsilla itsellään tulisi mieleenkään. Me Isämme lapset tähtäämme täydellisyyteen ja tavoittelemme Hänen edessään kympin arvosanaa. Armoa on, että Isälle näyttäisi kelpaavan se heikoimmallakin arvosanalla noteerattu hirvitys.

Jeesus, joka erityisesti puhui Jumalasta Isänä, teroitti opetuslapsilleen juuri tätä Jumalan rakkauden ja huolenpidon äärettömyyttä. Hän rohkaisi luottamaan, jättämään turhan huolehtimisen ja hengellisen ylisuorittamisen. Jeesus viittasi taivaan lintuihin ja kedon kukkiin todeten, etteivät nekään mistään murehdi, ja silti Jumala pitää niistä huolen. Jeesus kysyy, että jos näin pienistä ja vähäisistä pidetään huoli, niin mitä ihmisenkään pitäisi hätäillä.

Jos me pelkkinä ihmisinä osaamme pitää toistemme huonoja tuhkalapioita riittävinä vain siksi, että rakastamme, niin miten vähässä me voimmekaan Jumalalle riittää?

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 11.11.2011)

Ihmisen oikeudesta arvoonsa

Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.

Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.

Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.

Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.

Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)

Rippikoulussa usko aikuistuu

Suomalainen rippikoulu on teologisin ja pedagogisin strategioin hienoviritetty kasteopetuksen formaatti, jonka kokonaismerkitys nuorisokulttuurissa hakee maailmalla vertaistaan. Rippikoulun ja konfirmaation juuret ulottuvat alkukirkon historiaan asti.

Pelastuksen tien tuntemiseksi

Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.

Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.

Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.

Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.

Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.

Aikuiseksi

Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.

Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.

Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.

(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)

Odotuksista

Kesä on kynnyksellä ja paukuttaa ovenkarmeja kuin meriltä palaava maapallonkiertäjä tuliaisineen. Pitkään odotettu rakas on palannut kotiin ja kuten aina, odotamme kesältä riemastuttavia lahjoja.

Entä, jos kesän tuliaiset eivät vastaakaan odotuksiamme? Entä, jos petymme kesään? Kuinkas suu pannaan, jolleivät ilmat olekaan helteiset, vesi lämmintä kuin linnunmaito tai jos suosikkibändimme peruu odotetun festarikeikkansa? Miten käy, jollei tuleva kesä olekaan samalla tavalla hyvä kuin jokin muistoihin jäänyt, aiempi kesä?

Sanotaan, että jos johonkin pettyy, niin omiin odotuksiin. Jostain syystä olemme kovin taipuvaisia ripustamaan odotuksemme asioihin, joiden olisi tapahduttava jotenkin itsemme ulkopuolella. Jos odotamme kesältä ensisijaisesti lämpimiä kelejä, petymmekö koko kesään, jos se onkin kylmä ja sateinen? Menevätkö nämä kuukaudet aivan harakoille?

Ilman muuta on niin, että lämmin ja poutasäinen kesä on ihana. Sopivin väliajoin virkistävä sade ravitsee maata ja sielua. Omaa suosikkibändiä ei korvata puolivillaisilla come backeillä. Mutta elämässä asiat eivät suju yksin odotustemme, toiveidemme, suunnitelmiemme tai vaatimustemme mukaan: siihen pitää ihmisen oppia jo aika nuorella iällä. Niin se vain on. Elämä on monipuolisempi, tarjoiluiltaan paljon odotuksiamme rikkaampi ja mausteiltaan vivahteikkaampi.

Sanotaan myös, että on tärkeää oppia elämään tässä ja nyt. Tässä ja nyt tapahtuu kaikki: menneisyyttä emme voi muuttaa ja tulevaisuutta voimme rakentaa vain siltä osin kuin se onnistuu tässä ja nyt. Teemme valintoja, joihin on syynsä ja joilla on seurauksensa. Eläminen tässä ja nyt tarkoittaa itse asiassa sekä vapautta että vastuuta. Vapaus ja vastuu kuuluvat aina yhteen. On suurta vapautta viettää yli kahden kuukauden mittaista kesälomaa. Omalle vastuulle sen sijaan kuuluu tehdä sellaisia valintoja, että tuo kesäaika koituisi kaikeksi parhaaksi sinulle itsellesi. On nimittäin niin, että muutaman kuukauden kuluttua saapuu taas uusi vieras. Syksyn vieraalla on toisenlaiset tuliaiset mukanaan. Vaikka kesä toisikin tänä vuonna lahjoiksi vain räntää ja pyörremyrskyjä, huonoja bändejä ja pitkästyttäviä sukujuhlia, me itse teemme valintoja sen suhteen, minkälaisissa ruumiin ja hengen voimissa otamme vastaan kesän jälkeen tulevan vieraamme.

Elä tässä ja nyt. Ota hetkestä kiinni. On kesän aika ja on syksyn aika. Joskus paistaa ja joskus ei. Olivatpa ajat millaiset tahansa, sinä itse määräät oman suuntasi. Yksin se, mitä ympärilläsi tapahtuu tai millainen sää on, ei voi estää sinua.

(Aamunavaus Haagan yläasteella 25.5.2011)

Olisiko eripuraisuus taitolaji?

Yli kolmannes maailman ihmisistä kuuluu kristikunnaksi kutsuttuun kirkkokuntien sillisalaattiin. Näistä salaatin ainesosista kattavimman muodostaa roomalais-katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään. Niin kutsutun suuren skisman myötä kirkko jakaantui kahteen pääryhmään, eli katoliseen lännen kirkkoon ja itäiseen ortodoksikirkkoon ennen vuotta tuhat. Välirikko syntyi erään sanamuodon ympärillä tapahtuneen kahakan seurauksena: lännen kirkko lisäsi Nikean uskontunnustukseen kohdan, joka osoittaa Pyhän Hengen lähtevän Isän lisäksi myös Pojasta ja tästä taasen idänmieliset olivat sitä mieltä, että Pyhä Henki lähtee vain ja ainoastaan Isästä. Riitahan siitä seurasi, ja bänät!

Myöhäisellä keskiajalla elettiin maailmassa, jossa todellisuuskäsitykset menivät aivan uusiksi. Havaittiin, ettei maapallo ole pannukakku eikä maailmankaikkeuden keskus; että se kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Läntisen kirkon sisällä kyti kaikenlaisia paavin yksinvaltaan kyllästyneitä kapinaliikkeitä, jotka katsoivat syntien anteeksiantamuksen liittyvän sellaisten kysymysten piiriin, joita ei rahalla ratkaista. Martin Luther meni sanavalinnoissaan niinkin pitkälle, että kutsui paavia oikein antikristukseksi – ja tämä taasen tituleerasi Lutheria mm. Perkeleeksi. Pappien selibaattia ja kaikinpuolista pyhänä pitämistä vastaan noussut Luther sai aikaiseksi sellaisen seurauksen, että syntyi evankelis-luterilainen protestikirkko, joka paavinistuimelta katsottuna ei tänäkään päivänä täytä oikean kirkon kriteerejä.

Kristikunnan historia on myös erimielisyyden historiaa. Olisihan lapsellista kuvitella, että mikään idea kirkastuisi parille miljardille ihmiselle niin selvästi, että he yhtäkkisesti saavuttaisivat täysin poikkeuksettoman yksimielisyyden asioista, jotka kaiken lisäksi liittyvät Jumalaan ja kuolleista ylösnousemiseen ja kuoleman jälkeisiin sieluntiloihin ja sen sellaisiin seikkoihin. Eikä kahakkaan miljardeja tarvita. Jo vuonna 49 apostolit Paavali, Jaakob ja Pietari ajautuivat riitaan Antiokiassa, kun konservatiivinen Jaakob seuraajineen ei suostunut ruokailemaan vapaamielisen Paavalin kanssa: tämä kun ei noudattanut juutalaisuudesta perittyjä ruokasäädöksiä. Jaakob syytti Paavalia ”evankeliumin totuuden” hylkääjäksi. Oikein tuttua puhetta tämänkin päivän kirkossa, jossa pöytätapojen sijaan kränätään enimmäkseen sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Ihminen ei pääse erimielisyydestään kristinuskolla tai sitä ilman. Lienee arvokkaampaa keskittyä miettimään, miten elämme erimielisyyksinemme kuitenkin yhdessä? Raamatun henkilöt, historialliset ja sepitetyt, eivät ole täydellisiä pyhimyksiä. Heidän esimerkkinsä on esimerkillisyyttä myös inhimillisistä vajavaisuuksista, kuten eripuraisuudesta. Kokonaisen ihmisluonnon kanssa he yrittivät keksiä keskinäisen toimeen tulemisen konsteja. Siinä yrittämisessäkin on meille paljon enemmän haastetta kuin kilpailussa siitä, kuka parhaiten osaa Raamattunsa kannesta kanteen.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 29.4.2011)

Kärsimystä

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä, tilanne maassa on yhä kaoottinen. Japania kohtasi onnettomuus, johon kaikki olivat periaatteessa varautuneita, mutta johon kukaan ei ollut käytännössä varautunut. On nimittäin eri asia varautua maanjäristykseen, tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen kuin kaikkiin näihin yhtä aikaisesti.

Katastrofi palauttaa meidät erään ytimekkään peruskysymyksen ääreen. Kutsumme sitä kärsimyksen ongelmaksi. Kärsimyksen tekee ongelmaksi se, ettemme saa sitä kaikesta varautumisesta huolimatta ikään kuin hallintaan. Voimme lievittää sitä ja kehittää erilaisia keinoja jopa ennalta ehkäistä mahdollista kärsimystä. Mutta ihminen ei kykene poistamaan sitä. Kärsimys on ja pysyy.

Kuluneiden viikkojen aikana moni on kysynyt sitä, miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kaiken pahan ja kärsimyksen. Sivistyneimmätkään viisaat eivät osaa antaa tähän vastausta. Hekin tyytyvät vain analysoimaan Jumalan olemusta ja sitä, miten Hän kärsii itse meidän keskellämme. Raamatun teksteissä kärsimys liitetään usein uskonkilvoitukseen: kärsimyksellä Jumala ikään kuin koettelee ihmisen uskoa. Vanhan testamentin Jobin kirja on satiirisen yliampuva kertomus tämän kaltaisesta koettelusta. Siinä Jumala antaa Saatanalle täydet valtuudet pahoinpidellä hurskasta Jobia miten tahtoo.

Jobin kirja, kuten monet muutkin Vanhan Testamentin kirjat, osoittavat katseemme suoraan kärsimyksen ongelman ytimeen. Luomiskertomuksesta lähtien Raamatun maailmalle on selvää ja täysin kiistämätöntä, että tämä maailma, jossa mittaamme aikaa, on myös pahan ja kärsimyksen maailma. Tämä maailma on Jumalan luoma, mutta sen herruudesta ei aina ole täyttä varmuutta. Jumalan läsnä olemisen kokemuksen ohella ihmiselle on varsin totta kokemus siitä, ettei Jumalaa ole. Ettei toivoa ole. Ne ovat kokemuksia todellisuudesta eivätkä sinällään oikeita eivätkä vääriä.

Kärsimyksen edessä meillä on kuitenkin eräitä vaihtoehtoja: kiellämmekö sen vai elämmekö sen kanssa. Kristillinen uskonkäsitys pitää sisällään rohkaisun elämään: elämään elämää sellaisena kuin se on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Pahan ja kärsimyksen maailmassa mikään hyvä, mikään rakkaus, ei ole kotoisin tästä maailmasta. Rakkaus tulee yksin Jumalasta. Keskinäinen huolenpito, lähimmäisenrakkaus, ovat siis kristillisen uskonkäsityksen mukaan varsin konkreettisia todistuksia Jumalan läsnäolosta. Pelastus ei ole asia, joka alkaa vasta maallisen kuolemamme jälkeen vaan siitä hetkestä, kun Jumala ottaa meidät yhteyteensä. Tämä yhteys synnyttää meissä rakkauden. Se tekee meistä toinen toistemme kärsimyksen jakajia, surussa lohduttavia ja pahaa vastaan taistelevia. Mistään näistä emme pääse kokonaan eroon. Siksipä meidän on elettävä niiden kanssa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 13.4.2011)

Paaston vapaus

Kun kinkut ja laatikot ovat vasta sulaneet, emmekä vielä ole aivan ehtineet kyllästyä kaikkeen joululahjoina saatuun krääsään ja tavaraan, alkavat jo kevään ensi merkit ilmaantua. Maapallo on keikahtamassa asentoon, jossa valoa riittää meille Pohjolan asukeillekin yhä enemmän ja pidempään. Kevättä kohti mennään, että heilahtaa.

Maailman kristityille tämä tarkoittaa paastonaikaan siirtymistä tämän viikon sunnuntaista alkaen. Koko kristikunnan piirissä myös pieni luterilainen vähemmistökirkko tuntee paaston. Aivan tiukinta mahdollista säännöstöä paaston viettämiseksi emme yleisesti noudata, mutta toisaalta sen syvimmät idea ja merkitys ovat erityisen läheisiä luterilaiselle uskontulkinnalle. Paastossa hiljennytään ja valmistaudutaan suureen juhlaan. Näinä päivinä alkava paastonaika huipentuu kristikunnan tärkeimpään juhlaan, pääsiäiseen, eli Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan.

Joku varmasti paastoaa sen perinteisimmän tavan mukaan ja pidättäytyy esimerkiksi liharuoista, viinistä, tanssista ja kaikenpuolisesta mässäilystä ja hurvittelusta. Joku voi tarvita tämän kaltaisia, ehkä ehdottomiakin sääntöjä välineikseen, mutta me jokainen tarvitsemme kovin erilaisia konsteja hiljentymiseemme. Ne konstit löydämme itsestämme: me jokainen tiedämme itse parhaiten, millä tavoin saamme elämänmenoamme kohtuullistetuksi, eli hiljennetyksi.

Ajattele kaikkea sitä hälinää ja kiirettä, mitä juuri sinun elämääsi liittyy. Meitä jokaista sitovat erilaiset määräajat ja aikataulut, rutiinit ja tavoitteet. Ilman niitä arkemme ei olisi arkea eikä yhteiskuntakaan toimisi kovin hyvin ilman näitä. Mutta paljonko meitä häiritsevät sellaiset tekijät, joita ilmankin tulisimme hyvin toimeen ja joista pientä välimatkaa ottaessamme saattaisimme voida jopa paremmin? Onko meidän aivan pakko katsoa Greyn Anatomian jokainen jakso? Onko meidän aivan pakko päivittää Facebook-statuksemme kolmasti päivässä? Onko meidän aivan pakko olla kaiken aikaa tavoitettavissa? Roikumme pakottavissa tavoissamme.

Kutsuimmepa sitä paastoamiseksi tai emme, elämän hiljentämisessä, leppoistamisessa tai kohtuullistamisessa on järkensä. Ihminen ei ole mylly, joka pystyisi jauhamaan yhdessä ja samassa tahdissa kaikkina elämänsä päivinä. Ihminen menee jumiin ilman hiljentämistä. Ihmiselle on kovasti terveellistä erottaa arjesta pyhä, työstä lepo, kaikesta oleellista kaikki vähemmän oleellinen. Meidän tulee hiljentyä nimenomaan omaksi parhaaksemme. Jumala tai kirkko ei hyödy ihmisyksilöiden paastoamisista yhtään mitään: vain yksilöt itse hyötyvät.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 16.2.2011)