Suomineidon ruumiinkulttuuria

Tässä on nyt sitten juhlittu Suomineidon 94:ttä synttäriäkin. Vuonna 1917 Venäjän ja muun maailman sekavuustilassa Suomelle tarjoutui tilaisuus irtautua keisarillisista kahleista. Tunnettu, surullinen ja yhä järkyttävä tahra maamme historiassa on se tilanne, johon suomalaiset päätyivät aivan omatoimisesti saman tien tuon vapautumisensa jälkeen. Sisällissodassa veli nousi veljeä vastaan. Terrori kulki talosta taloon keräten sieltä miehiä pihamaalle ja sitä kautta kuoppaan. Vastapuoli ei näytä osoittaneen mitään sitä vastaan, etteikö tämän kaltaista menettelytapaa voitaisi noudattaa sisäisten ristiriitojen selvittämiseksi. Sotatoimissa, teloituksissa ja vankileireillä tauteihin ja nälkään kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Itsenäisyysjuhlinnan humussa en henkilökohtaisesti ole koskaan pystynyt ymmärtämään yksin sotavuosiin tuijottavaa ja sitä joskus ylenkin romantisoivaa ulottuvuutta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi uhria, jonka omat isoisänikin joutuivat maalleen antamaan. Toinen antoi maalleen luovutetun kotinsa, viisi vuotta nuoruudestaan sekä mielenterveytensä. Toinen antoi työkykynsä, fyysisen terveytensä ja henkilökohtaisen itsenäisyytensä. Uhrissa, jonka nämä miehet ja heidän perheensä antoivat pakosta, ei oikein tunnu olevan mitään kunniakasta. Pikemmin se on vain surullista.

Nykyisenlaisen tapamme märehtiä sotavuosilla voi ymmärtää kuitenkin siinä mielessä, että nuo vaikeat vuodet kokosivat suomalaiset yhteen. Juuri vanhat kaunat ja luokkataistelut olivat jättäneet jälkeensä katkeruutta, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta sekä kaikin puolista ennakkoluuloisuutta heimoveljiä kohtaan. Niin hurjaa kuin se onkin, yhteinen vihollinen antoi suomalaisille syyn toimia yhdessä. Tällä yhtenäisyyden kokemuksella on tuon ajan Suomessa ollut valtava sosiaalinen merkitys ja tähän viitataan myös puheissa ”Talvisodan hengestä”. Kyse on yhteyden syntymisen ihmeestä.

Yhtenäisen kansan kuvana voisi pitää ruumista samaan tapaan kuin Paavali kuvasi seurakunnan olemusta. Suomineidon ruumiissa jokaisella sen jäsenellä on oma tehtävänsä. Silmä näkee ja korva kuulee. Ne näkevät ja kuulevat, jotta neito näkisi ja kuulisi. Kummankin osa on yhtä tärkeä ja välttämätön. Yhtenäisen kansan ruumiissa silmä ei voi julistautua korvaa paremmaksi eikä käsi ei voi käydä jalkaa vastaan. Tämän kaltaisen ihanteen valossa suomalaiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Yhteiskunta ei tule koskaan valmiiksi, mutta sen rakentamisella tulee olla aina jokin suunta. 

Me olemme oman aikamme rakentajasukupolvi. Meiltä kysytään yhä, annammeko kalliisti lunastetun vapautemme toteutua tasa-arvoisesti kaikille – vai tyydymmekö leikkimään vapauden ja itsenäisyyden fiilistä vain kerran vuodessa töräyttämällä Porilaisten marssin?

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 9.12.2011)

Lasten asialla

Vietämme pian yleismaailmallista lapsen päivää. Sen taustalla on YK:n jäsenmaiden välinen sopimus, jolla pyritään takaamaan lasten ihmisoikeuksien toteutuminen. Lasten kohdalla ihmisoikeuksissa painotetaan erityisesti hoivan ja huolenpidon tarpeita, jotka erottavat lapset aikuisista.

Lasten ihmisoikeudet eivät ole mikään itsestään selvä asia. Tiedämme, että lukemattomat lapset elävät yhä orjuudessa kaivoksilla, prostituoituna, sotilaina, itsemurhapommittajina ja tehtaissa ilman alkeellisintakaan huolenpitoa. Vain osa maailman lapsista leikkii ja oppii turvassa. Ja vain osa varttuu materiaalisen ylitarjonnan, loputtomien elämysten ja virikkeellisen ylensyönnin keskellä. Kuka kaivoi maan sisältä sen mineraalin, jota sinun kännykkäsi valmistuksessa käytettiin? Ja mahdoitko ensimmäisen kännykän saadessasi olla saman ikäinen kuin lapset noissa kaukaisissa kaivoksissa?

Antiikin maailmassa lasten oikeuksia ei tunnettu. Vanhan Testamentin viittauksissa lasten asemasta aukeaa usein karu näkymä: lapsia kasvatettiin yleisesti äärimmäisellä kurilla eikä väkivaltaisiakaan menetelmiä kaihdettu. Ihmistä ei yleensäkään nähty yksilönä eikä hänen hyvinvointiaan ajateltu inhimillisten tarpeiden näkökulmasta. Tuon ajan kulttuureissa tasa-arvo tai yhdenvertaisuus toteutui vain sen mukaan, mihin yksilön suoriutuminen riitti yhteisössä elämisen kannalta. Sairaat ja rammat ajettiin erämaahan kuolemaan ja heitä pidettiin yksinkertaisesti saastaisina.

Jeesuksen vallankumouksellisuus ilmeni tavassa, jolla hän kohteli inhimillisten arvojärjestelmien hylkimiä. Jeesus saarnasi syntien anteeksiantamusta prostituoiduille, paransi pakanoita, söi ja joi niiden kanssa, joita ei pidetty arvossa. Ristiriitaa uskonnollisen eliitin kanssa syvensi myös Jeesuksen tapa kutsua lapsia luokseen. Vanhakantaisten perinneuskovaisten silmissä Jumalan Pojaksi ilmoittautuvan parantajan tapa koskea ja siunata lapsia näyttäytyi vain räikeänä jumalanpilkkana.

Kristittyjen Jumala ei tänäkään päivänä ole olemassa inhimillisiä perinnearvojamme varten. Aikoina, joina perinteistä on tehty tarkoitustaan tärkeämpiä, olemme helposti ajautuneet niiden nimissä vain rakentamaan esteitä tasavertaisen hyvinvoinnin edistymiselle. Lasten oikeuksissa olemme päässeet eteenpäin, mutta jos katsomme maailmaa avoimin silmin, huomaamme, ettei vallankumous – jos sen näin voi ilmaista – ole edelleenkään muuta kuin ajankohtainen.

Kristityt haastetaan koskemaan ja siunaamaan niitä, jotka on ajettu erämaahan. Syyllistävää tai ei, ajatuksen uhraaminen kysymykselle, mistä kännykkäsi raakamateriaalit ovat peräisin, ei ole lainkaan mitätön uhraus – etenkin, jos se johtaa rakentavampiin valintoihin. Messiaita emme ole, mutta vastuussa olemme.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 16.11. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 18.11.2011)

Tuhkalapioni

Pukkaa isänpäivää. Minäkin olen nuorena jo useammat leikkuulaudat ja kortit askarrellut omalle isälleni lahjaksi koulussa, ja taisinpa kerran tehdä alumiinista oikein sellaisen tuhkalapion. Ei siitä järin symmetristä työkalua tullut, mutta viime vierailulla vanhempieni luona tuli samalla tarkistetuksi, että yhä se kaksikymmentä vuotta vanha häkkyrä näyttäisi olevan käytössä.

Tänä vuonna vietän tätä isien juhlapäivää ensimmäistä kertaa itse isän roolissa. Olen nimittäin viisikuukautisen Fannin isä. Isyyteen kasvaminen on ollut mielenkiintoista. On merkillistä, miten asiat saavat aivan uudenlaisen järjestyksen, kun oman elämän suurin ihme, lapsi, tulee maailmaan verenä ja lihana.

Vaikka olenkin tässä isyyteen kasvamisessa ja oppimisessani vasta kovin alussa, olen jo nyt oppinut ymmärtämään jotain siitä, mikä arvo saumoistaan irvistävillä ja vinoilla käsitöillä on ollut omalle isälleni. Minulle tärkeintä, mutta vasta nyt tiedostamaani on ollut se, että epätäydellisenä minä juuri olen saanut kelvata. Kyllähän tuhkalapion saumoista on keskusteltu ja sitäkin mietitty, miten hitsauksista olisi voinut saada tiiviimmät. Mutta takan ja puuhellan tuhkien putsaamiseen se minunkin tekeleeni on kelvannut. Se on otettu käyttöön ja esille. Tärkeintä ei ole aikaan saannokseni arvo sinänsä, vaan se arvo, mikä minussa on sen kautta nähty.

Tuleehan sitä isyyttä mietittyä Jumalankin kannalta. Olemme vanhan tavan mukaan tottuneet nimittämään Jumalaa Isäksi. Taivaan Isä katsoo lastensa kieroja tuhkalapioita, huonosti höylättyjä leikkuulautoja ja latteuksin laadittuja runokortteja aivan toisella tavalla kuin lapsilla itsellään tulisi mieleenkään. Me Isämme lapset tähtäämme täydellisyyteen ja tavoittelemme Hänen edessään kympin arvosanaa. Armoa on, että Isälle näyttäisi kelpaavan se heikoimmallakin arvosanalla noteerattu hirvitys.

Jeesus, joka erityisesti puhui Jumalasta Isänä, teroitti opetuslapsilleen juuri tätä Jumalan rakkauden ja huolenpidon äärettömyyttä. Hän rohkaisi luottamaan, jättämään turhan huolehtimisen ja hengellisen ylisuorittamisen. Jeesus viittasi taivaan lintuihin ja kedon kukkiin todeten, etteivät nekään mistään murehdi, ja silti Jumala pitää niistä huolen. Jeesus kysyy, että jos näin pienistä ja vähäisistä pidetään huoli, niin mitä ihmisenkään pitäisi hätäillä.

Jos me pelkkinä ihmisinä osaamme pitää toistemme huonoja tuhkalapioita riittävinä vain siksi, että rakastamme, niin miten vähässä me voimmekaan Jumalalle riittää?

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 11.11.2011)

Ihmisen oikeudesta arvoonsa

Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.

Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.

Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.

Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.

Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)

Rippikoulussa usko aikuistuu

Suomalainen rippikoulu on teologisin ja pedagogisin strategioin hienoviritetty kasteopetuksen formaatti, jonka kokonaismerkitys nuorisokulttuurissa hakee maailmalla vertaistaan. Rippikoulun ja konfirmaation juuret ulottuvat alkukirkon historiaan asti.

Pelastuksen tien tuntemiseksi

Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.

Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.

Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.

Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.

Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.

Aikuiseksi

Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.

Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.

Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.

(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)