Sankareita armon alla

Niin kuin monet pojat, myös minä ryhdyin kerran sankarilliseen taisteluun pahuuden hirmuvaltoja vastaan. Kahdeksanvuotiaana perustin salapoliisitoimiston. Toki tämä sankarin työni on jäänyt sivutoimen osaan viime vuosina, mutta silti minussa elää yhä vahvana tietty viettini urotekoihin.

Urani kohokohtiin kuuluu arvoitus, jonka ratkaisin noin kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. Koulun lasikaapista oli hävinnyt varpuspöllö. Luontokappaleen tiedettiin kadonneen perjantaikerhon aikana. Perjantaikerhossa oli kyse siitä, että opettajamme Martta-täti piti koulua auki iltaan asti ja näin siellä saatiin askarrella, pelata ja touhuta muita lasten asioita valvovan silmän alla. Jotain touhuttiin toki silloinkin, kun katse vältti, kuten kadonneen varpuspöllön tapauksessa.

Rikosmysteerin selvittäminen tapahtui niin kuin mysteerien selvittämiset tapahtuvat - nimittäin, kun salapoliisi on asialla. Tutkitaan sormenjälkiä ja jalanjälkiä, syödään eväitä ja soluttaudutaan muiden joukkoon huomiota herättämättä. Periksi antamaton nuuskimiseni epäilyttävien henkilöiden keskuudessa palkittiin, kun eräässä yhteydessä kuudesluokkalainen Tapio ei enää malttanut pidätellä sisällään kutiavaa salaisuutta. Hänen huolimattomasta suustaan mölähti tieto, että hänellä on hallussaan jännittävä aarre: sahanpurulla muotoonsa istutettu varpuspöllö, jota Tapio piilottelee leikkimökkinsä hämärissä. Siellä kotkanpesässään Tapio punoi juoniaan Martta-tätiä ja muuta yhteiskuntaa vastaan.

Arvaatteko, mitä tein? Riensin pillit vinkuen kantelemaan Martta-tädille, että varpuspöllön on vienyt tämä häikäilemätön kuudesluokkalainen. Tapiolle langetettiin kaksi tuntia jälki-istuntoa, johon hän suori tiensä kauhusta vavisten. En tarkalleen tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta niin kävi, ettei Tapio enää koskaan varastanut täytettyjä eläimiä.

Minä sain vihjepalkkiona Suku-Lakun ja kokemuksen siitä, miltä sankaruus maistuu. Sankarina saa paistatella tietoisena omasta nokkeluudestaan, jota tulee osoittaneeksi taistelussa väärämielisyyttä vastaan. Raadollisessa maailmassa ei ihmisen mädännäisyys piileksi vain Tapion leikkimökissä. Kyllä riittää savottaa asiastaan varmalle sankarille aikuisikään asti. Häneltä edellytetään vain periksi antamatonta uskoa siihen, että vielä kerran pääsee kiekumaan tunkion ylimpänä kukkona, kun ketaleelle asetellaan luuta huolimattoman suuvärkkinsä tukkeeksi. Sankarille jo pelkkä visio lopullisen voittonsa päivästä riittää motivaation rakenteiksi horjuvan uskon aikoina.

Mutta vaikea on olla itse luu kurkussa. Kyllä minäkin olen sortunut, vaikkei päältä näkyisi. Urheuden tunnolleni on arka asia se, että kannan sisälläni myös erehtyväisyyden taakkaa. Taisin olla kuudennella luokalla, kun mielijohteen voimasta menin ja tuhersin mahtipuolueen edustajan vaalimainokseen tussilla viikset ja kirjoitin päälle, että W.A.S.P. Tämäkin tapahtui siellä perjantaikerhossa. Meikäläinen näytti, miten vähän voi varhaisnuorta kiinnostaa maalaisliittolaisen asia. Joku sankari meni ja tietysti kanteli. Kyllä minä erhettäni selitin ja kaveriporukan painetta syytin, kun sitä töhrimistäni vielä saman illan aikana Martta-tädille tilitin. Saatoin myös itkeä. Tunnustan.

Seuraamuksena tästä koitui jälki-istuntoa. Suoritin sanktioni huonosti nukutun viikonlopun jälkeen. Martta-täti palautti mieleen, mitä olin tullut tehneeksi: että mitä kaikkia rikosoikeudellisia seuraamuksia olisi voinut koitua siitä, että minä kunniakansalaisen kuvaa rumasti häpäisin. W.A.S.P.:ikin on kaiken lisäksi hirveä yhtye, sielunvihollista ihailevat. Neuvostoliitossa olisivat vieneet Siperiaan. Faktaa tuli pöytään, että keskushermostosta vihlaisi.

Pari tuntia se istunto otti. Kun sitten ikävät asiat oli puhuttu pois päiväjärjestyksestä, Martta-täti antoi yllättäen paperia. Hänen mielestään oli joka tapauksessa iloinen asia, että olin saanut Jumalalta lahjaksi graafista ilmaisukykyä. Harrastusta kannatti kehittää. ”Keskitytäänpä siihen nyt rakentavammilla tavoilla – annetaan tämän julisteasian jo olla”, sanoi Martta-täti lempeästi hymyillen. ”Piirrä vaikka jotain hauskaa”.

Näin minä sain jälki-istuntoa ja päälle aivan odottamattomat kannustuksen sanat. Enemmänhän minä sain kuin olin tajunnut edes kerjätä! Hankalaa on sankarille selvittää, mitä kaikkea voi armo merkitä. Mysteeri kun tuntuu raottavan luontoaan useammin kiinni jäädessä kuin toista tuomiolle saatellessa.

(Puhe aamuseuroissa Herättäjäjuhlilla 8.7.2012, Isokyrö)

Puista metsää etsimässä

Nyt, kun kevät on taas täällä, voisi kunnon luontoretki olla paikallaan. Voisi mennä aarniometsään, rämeille ja soille tai vaikka lintuvesille bongailemaan, josko vaakkujien ja kurnuttajien seasta erottaisi jonkin harvinaisen lajin. Anakondia voisi etsiä Amazon-joesta ja vesiputousten ystäville suositellaan Angelin putouksia Venezuelassa. Ne ovat maailman korkeimmat vesiputoukset, ne siellä.

Luonnossa on sellainen metka juttu, että usein me koemme sen sijaitsevan vähintäänkin jossain retkeily- ja matkailuetäisyyden päässä. Luonto tuntuu olevan aina jossain toisaalla, mihin mennäkseen tarvitsee vähintään Goretex-kuteet.. Varsinkin näin kaupunkilaisessa ympäristössä tapaamme jutella siihen tyyliin. Kuitenkin, jos oikein tarkkaamme ympäristöä, näemme luonnon siellä, mihin nenä osoittaa.

Joka paikassa törröttää kuitenkin joku puu ja kyllähän täällä ihan metsiäkin riittää. Meri tuo kuvaan hyvinkin pikantin lisänsä. Lintuvesiä riittää ja kaikenlaisia elikoita tapaa. Minä olen nähnyt Helsingissä niitä kuuluisia citykaneja ja sitten ihan kantasuomalaisia rusakoita, oikein lampaan kokoisia, mutta myös ketun ja hirven. Ja sitten ovat tietysti ne kuuluisat huuhkajat, Bubi ja hänen perheensä, jota tosin en itse ole käynyt erikseen ihmettelemässä. Haukkojakin on, ja miksei olisi, kun on kaneja. Hakaniemessä yksi kaveri näki toissa talvena muuten lumikon.

Jumalan luomistöistä puhuttaessa tavataan ihmetellä juuri tätä luonnon moninaisuutta, rikkautta ja sen kauneutta. Sekä Jumalaan että luontoon liittyy usein se sellainen ajatus, että molemmat koetaan jotenkin etäisiksi, jossain toisaalla oleviksi asioiksi. Oikea luonto on olevinaan puita jossain muualla kuin omassa lähimetsikössä ja Jumala jää jonnekin, missä käydään rippikoulu. Hän on jossain siellä, missä Jumala suostuu tarjoilemaan meille vähintäänkin ”hengellisiä elämyksiä”.

Ehkä luonnosta vieraantumistamme onkin vain se, ettemme oikein malta katsella, kuunnella tai vaikka haistella sitä niin lähellä kuin se onkin. Ja Jumalasta vieraantumistamme ehkä vastaavasti se, että odotamme Hänen olevan aina jokin arjen yläpuolinen ilmiö tai kertalaakista autuaaksi tekevä, vavahduttava kohtaus elämässämme. Omiin odotuksiinsahan sitä pettyy, jos johonkin.

Voi olla, että meidän onkin tyydyttävä luontoon ja Jumalaan, jotka ovat niin lähellä meitä, etteivät ne useinkaan edes tunnu miltään. Voi olla, että opimme erottamaan luonnon kauneuden vasta, kun osaamme katsoa riittävän lähelle. Ja voihan se olla niinkin, että saatamme ymmärtää Jumalan läheisyydestä jotain oleellista vasta, kun annamme Hänelle mahdollisuuden olla myös sitä, mitä emme Jumalaksi edes uskoisi.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 26.4.2012 ja Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa sekä Pohjois-Haagan yhteiskoulussa 27.4.2012)

Dollyn muistoa kunnioittaen

Maailmankuulun Dolly-lampaan poismenosta on juuri kulunut yhdeksän vuotta. Dolly tuli tunnetuksi siitä, että hän sattui olemaan maailmanhistorian ensimmäinen kloonattu nisäkäs. Dolly oli aikansa tiedesensaatio syntyessään vuonna 1996. Hän eli rikkinäisen ja vaivalloisenkin elämänsä julkisuuden valokeilassa hamaan hautaansa asti. Tai oikeastaan ei voida puhua haudasta lainkaan, vaan pikemmin lasivitriinistä Edinburghin kuninkaallisessa museossa, jossa sahanpurulla täytetty Dolly-vainaa muistuttaa meitä yhä tiedemaailman saavutuksista.

Dolly oli aikansa sensaatio myös siitä syystä, että hänen viattomuutensa ympärillä käytiin varsin laajaa eettistä keskustelua. Tämän tunteitakin kuohuttaneen keskustelun peruskysymyksen voisi tiivistää muotoon ”Onko ihmisellä oikeutta luoda elämää?” Toisin sanoen, mieliä arvelutti se kysymys, missä määrin ihminen voi omia itselleen sitä tonttia, mikä muissa yhteyksissä katsotaan kuuluvaksi yksin Jumalalle. Näin on. Dolly-lampaan liikuttava hahmo antoi kasvot kysymykselle Jumalasta.

Tiedämme hyvin, ettei kysymys ihmisen valtuuksista elämän ja kuoleman herrana ole ilmaantunut etiikan, filosofian, tieteen tai teologian piiriin vasta vuonna 1996. Kysymys nousee esiin tämän tästä erilaisissa yhteyksissä. Keskustelu abortin hyväksyttävyydestä milloin minkinlaisessa tilanteessa on tavanomainen esimerkki tämän lajityypin väännöstä. Samalla tavalla tuntoja voivat herkistää keskustelut, joissa pohditaan armomurhan oikeutusta: kysymystä siitä, onko ihmisellä itsellään oikeutta päättää, milloin ja missä tilanteessa hänestä itsestään voisi niin sanotusti vetää piuhan irti seinästä.

Kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, ettei ihmiskunta ole kyennyt löytämään niihin yleispäteviä, kaikkia tasa-arvoisesti tyydyttäviä vastauksia, jotka sellaisinaan palvelisivat kaikissa yksittäisissä tapauksissa. Etiikka on luonteeltaan juuri tällaista: siinä ei tulla koskaan valmiiksi. Kysymys siitä, missä määrin ja millä valtuuksilla ihminen voi sallia itselleen oikeuden ohjailla elämää ja kuolemaa, ei koskaan tule täydellisesti käsitellyksi. Kysymys elämän pyhyydestä, sen loukkaamattomuudesta, ei vanhene. Lampaita tulee ja lampaita menee, ihminen yrittää pysyä perässä.

Ihminen on oman elämänsä ja kuolemansa äärellä itseään isompien asioiden edessä. Se, ettemme kykene ottamaan niitä ymmärryksemme rajoissa lopullisesti haltuun, todistaa pienuudestamme. Kysymys Jumalasta, joka jää tuon hallintamme ulottumattomiin, alkaa tässä valossa tuntua suorastaan väistämättömältä. Se, että kysymyksen voi nostaa niin vahvasti esille yksi nivel- ja keuhkovaivainen lammas, antaa ihmisenä olemiseemme aivan tiettyä näkökulmaa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 18.2.2012)

Hokemia ja totuuksia

Tavanomainen hokema väittää, että uskonto on ensisijaisesti vallankäytön väline. Loputtomiin toistetuissa sloganeissa muistellaan ristiretkiä ja sitä seikkaa, että uskontojen nimissä on tapettu eniten ihmisiä koko maailmassa. Nämä kuuluvat pintapuolisen uskontokeskustelun alati toistuviin fraaseihin. Mustavalkoiset, ehdottomat totuudet eivät ole menettäneet mahtiaan keskiajan päivistä. Meidän aikanamme populaaritason totuudet vain ovat toiset. 

Hankalaksi asetelman tekee se, että pahimmillaan se estää meitä ajattelemasta laajemmin. On helpompi leimata eri tavalla ajatteleva kuin pyrkiä ymmärtämään, miksi hän ajattelee niin kuin ajattelee ja kokee niin kuin kokee. Fundamentalismi ei todellakaan ole vain uskontojen riesa.

Talouselämä taitaa nykyisellään omistaa totuuden sanelevan auktoriteetin paikan, joka joskus keskiajalla kuului läntisessä maailmassa uskonnolle. Taloudellisen vallan vuoksi on viime vuosisatoina ehditty perustaa imperiumi jos toinen, riistää vieraiden kansojen luonnonvaroja, rahoittaa julkisesti ja piilossa lukematon määrä erilaisia sotia, pelotella ihmisiä kasvun tyrehtymisellä ja paljolla muullakin. 

Taloudessa ja uskonnossa on yhteistä sekin, että meidän on helpointa osoittaa niitä sormella etsiessämme lopullista syypäätä kaikkiin eriarvoisuuden ongelmiin. On helpompi unohtaa ihmisen oma vastuu eli se, miten ihmiset käyttävät järjestelmiään. Talous tai uskonto ei tapa ketään, mutta ihminen – totta vieköön – tappaa.

Kristittyjä on haastettu rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään, viljelemään ja varjelemaan maata, laskemaan aseensa ja näkemään toisessa ihmisessä itse Kristus kaikessa kirkkaudessaan. Nämä kehotukset eivät ole myöhempien aikojen lisäyksiä Raamatun kirjoihin. Ne olivat siellä jo ristiretkien aikaan. Joku vastuu kuuluu ihmiselle itselleenkin siinä, miten hän Raamattunsa lukee tai euronsa sijoittaa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 18.1.2012)

Valoa kansalle!

Joulun viettomme ajoittuu hetkeen, jona vuoden pimein aika on juuri taittumassa kohti sarastavaa kevättä. Vuodenaikaan liittyvä pimeyden paino, kaamosmasennus, on varmasti meille monille tuttu. Valoisampia aikojahan tässä jo kovasti odotellaan.

Adventin ajassa, joulun ja Jumalan ihmiseksi tulemisen odottelussa, voi aistia hieman samantyyppistä tunnelmaa kuin jonkin kilpailuohjelman etenemisessä. Kykykilpailujen juonihan noudattaa lähes poikkeuksetta sitä samaa kaavaa, jossa kilpailijat karsiutuvat yksi kerrallaan ja finaalihurman kasvaessa voittajan kirkastuminen käy yleisölle yhä selvemmäksi. Pääsemmepä itsekin äänestämään omaa suosikkiamme. Suurimman suosion korjannut on voittaja, porukan kingi.

Joulun kingissä on kuitenkin kyse kaikesta muusta kuin Idolsin tai Talentin voittajasta. Jo Kristuksen syntymäkertomuksessa tulee esille vahvasti se viesti, minkä valovoiman Jumala antaa lihaksi tulevalle armolleen. Jeesus ei synny palatsiin silmäätekevien seuraan eikä ravintoketjun huipulle. Hän syntyy eläinten syöttökaukaloon, eräänlaiseen ämpäriin, aviottomaksi lapseksi noin kahdeksasluokkalaisen ikäiselle Marialle. Ensimmäiset seimenvieraat ovat raskaan työn raatajia, aikansa perusduunareita. Jumalan valovoimaisuus kirkastuu siellä, missä raskaan työn ja pimeyden paino todella tunnetaan.

Profeetta Jesaja kuvasi tulevan Messiaan valona kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Jesaja tunsi pimeyden painon ja ajan, joka odottavalla on useinkin pitkä. Hänen ennustuksensakin oli ehtinyt jo noin kuudensadan vuoden ikään siihen mennessä, kun Jeesuksen tiedetään syntyneen. Jeesus sanoi itsekin olevansa ”maailman valo”. Paluunsa päivänä Hänen odotetaan nousevan taivaalle ”toisena aurinkona”, joka valovoimaisuudellaan jättää tunnetun aurinkokuntamme keskuksen kirkkaasti varjoonsa.

Me täällä talven keskellä olemme sitä kansaa, joka pimeydessä vaeltaa. Me täällä olemme se kansa, jolle lupaus valon kirkastumisesta on annettu. Joulun sanomaa ihmisen tasalle kaikkine karvoineen tulevasta Jumalasta, Kristuksen armosta, ei omita eikä viedä toisten käsistä. Me saamme sen. Jumalan Poika ei ole suuren yleisön suosikki, jonka kuninkuus riippuisi meiltä keräämästään äänisaaliista.

Autuas osamme on odottaa. Odotamme, että ennustukset täyttyvät. Odotamme Jeesuksen syntymistä vaelluksemme valoksi. Joulun sanoma on, että Vapahtaja todella syntyy keskellemme härkien syöttökaukaloon, oman sydämemme vaatimattomuuteen. Usko on luottamista siihen, ettei tämä odotuksemme ole turhaa. Olemme saaneet osan, jossa on turvallista olla. Valoisammat ajat ovat jo lähellämme – ja pimeys on poissa.

(Saarna Haagan peruskoulun ja Länsi-Helsingin lukion koululaisjumalanpalveluksissa 21. ja 22.12.2011)