Jonkun pitää tehdä jotain

Nyt on sillä tavalla, että Maapalloa on kohdannut peruuttamaton kriisi. Sen nimi on ilmastonmuutos ja siitä tiedetään yhtä ja toista. Yksi tietää, että se on ihmisen aiheuttama ja tuhoon johtava kehitys ja toinen tietää, ettei ihminen ole sitä aiheuttanut, mutta sellainen on kuitenkin menossa. Kaikki tietävät, että jonkun pitää tehdä jotain.

Ilmastonmuutosta yritetään ratkaista osaltaan tuottamalla siitä mahdollisimman seikkaperäistä tietoa. Tiedämme elävämme yli varojemme ja kulutamme puolitoistakertaisesti sen määrän luonnonvaroja, joita planeettamme on meille vuosibudjettiinsa varannut. Ongelmana on, ettei tämä tieto kuitenkaan tuota kovin käytännöllisiä ehdotuksia mm. poliittisiksi keinoiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Asiat, joita tavalliset ihmiset voivat tehdä, tuntuvat jotenkin vähäpätöisiltä – tai ehkä tylsiltä, vaivalloisilta. Kun kukaan ei tee mitään eikä varsinkaan riittävästi, me yritämme käsitellä asiaa vaikka Facebookissa tykkäämällä vaikka Earth Hourin sivua tai vakuuttamalla toiset kannastamme, jonka mukaan jonkun pitää tehdä jotain.

Kyllähän me nimittäin välitämme. Meillä on ihmisen perusominaisuuksiin kuuluva kyky empatiaan, jonka varassa koko lajimme on voinut levittäytyä kaikkialle maailmaan ja sopeutua niin Tyynenmeren pikkusaarille kuin arktisille alueille. Mikään luonnonvalinta ei tätä menestystämme selitä, vaan pikemmin ihmisen kyky toimia sosiaalisesti älykkäänä olentona. Siihen liittyy kyky välittää itsensä lisäksi siitä, miten toisella menee ja nähdä asia vieläkin laajemmin kysymyksenä siitä, miten meillä kaikilla menee.

Onhan nyt esimerkiksi Earth Hourin viettoon ihan kiva yhtyä vaikka tiedämmekin, ettei tunti mitään ratkaise. Ei varsinkaan, jollemme tee muulle kuluttamisellemme mitään. Kaikki elektroniikka odottaa jatkuvassa valmiustilassa vuoroaan viihdyttää kyltymätöntä viihtymisemme tarvetta. Earth Hourin aikana tiedotamme Twitterissä, kuinka meilläkin on täällä nyt kynttilänvalossa kylpevä olohuone ja toiselta puolelta Maapalloa laivattua viininlitkua luomassa tunnelmaa.

Välittäminen, koski se arjen pieniä välittämisiämme tai koko ihmiskunnan tilaa koskevia, ei toteudu vain näyttämöillä. Julkisivumme voi olla ihan mitä tahansa, tietämisemme ja välittämisemme vain välittävinämme olemista ja tekopyhää itsensä korottamista. Mikä minä olen ketään neuvomaan, en mikään, mutta sen minä sanon, että valot ainakin kannattaa sammuttaa huoneessa, jossa ei ole – aina! Maapallo saattaa siitä piirun verran hyötyä, mutta hyötyy siitä itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun maksaa omaa sähkölaskuaan. Luulen, että velanperintä se on meillä edessä vähän isommassakin mittakaavassa ja siihen viimeistään loppuu sen odottaminen, että joku tekisi jotain.

(Aamunavaus Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 31.8.2012)

Kesämuistoni

Kesä alkaa olla sillä mallilla, että kohta on melkein joulusiivojen aika. On tullut aika kirjoittaa ne perinteiset Kesämuistoni- ja Min sommarlovet i Mallorca-aineet ja arvioida lähemmin sitä muutenkin, mitä taakse jäävästä kesästä jäi käteen.

Jos omista kesämuistoistani yhden erityisen asian nostaisin keskusteluun, se liittyisi pyöräilyyn. Lomaviikkojeni aikana minulla oli mahdollisuus pyöräillä aivan koska huvittaa ja usein huvitti heti aamusta - ja sitten huvitti vielä illansuustakin. Takana oli aika raskas vauvaperheen vuosi, joka rajoittaa helposti kaiken mahdollisen vapaa-ajan neljän seinän sisälle. Siinä jäi liikunta vähälle ja sen seurauksena alkoi kasautua erilaista väsymystä. Lapsen varttuessa kulkemisen mahdollisuudet alkavat kuitenkin taas moninaistua ja aikaa löytyä harrastuksille. Niistä liikunta on minullekin tärkeä ja saan siitä voimaa, iloa ja tasapainoa. Liikunnan merkityksen uudelleen avautumisella on toki muutakin arvoa kuin se, millaisina reissuina jään kesäisiä pyöräretkiäni muistelemaan.

Parhaat muistoni ylipäätään liittyvät asioihin, jotka ovat muodostuneet ikään kuin seuraavien vaiheiden rakennusaineikseni. Hyvät muistot liittyvät usein tapauksiin, joissa on vahvasti läsnä jonkinlaisen muutoksen ulottuvuus. Kesäpyöräilyni ovat kokemuksia siitä, millä tavoin minun on näemmä hyvä hoitaa itseäni jatkossakin: kesämuistoni ovat kokemuksia paremmasta voinnista niin fyysisessä kuin psyykkisessä mielessä ja ne ovat kokemuksia kivettyneiden tapojeni rikkoutumisesta; kokemuksia eräänlaisen parannuksen teon, eli mielenmuutoksen, positiivisista seurauksista. Kesämuistojeni koko arvo onkin siis siinä, että olen saanut tältä kesältä jotain sellaista, mikä kantaa varmasti myös syksyllä.

Vaiheet seuraavat toisiaan. Kesä vaihtuu syksyksi, loma arjeksi, vapaudet kulkevat käsi kädessä velvollisuuksien ja vastuun kanssa. On aika avautua tämän päivän ja edessä olevan syksyn mahdollisuuksille. Apostoli Paavali antaa mielestäni melko hyvän yleisohjeen itsensä kehittämiseksi: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21). Tämähän on ajatus, jonka varassa esimerkiksi hyvinvointiaan, elämäntapojaan, ajatteluaan ja asenteitaan voi arvioida ja sitten kokeilla erilaisia korjausliikkeitä. Siitä, mikä tuottaa hyvää oloa ja mieltä, on tärkeää pitää kiinni. Siitä, mikä tuottaa vahinkoa, on osattava luopua.

Ihminen on luotu paljon muun ohessa liikkumaan. Liikkumisen voi ymmärtää tässä kohdin laajemminkin käsitettäväksi lainalaisuudeksi ja elämän luonteeksi. Ihmistä ei ole tarkoitettu paikoilleen pystytetyksi patsaaksi. Elämä ei ole kiveen hakattu oppi, vaan pikemmin pyöräretki.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiossa 22.8. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 24.8.2012)

Uskonkielioppia

Viime sunnuntaina vietettiin äitienpäivää, mutta myös Hyvän Paimenen pyhää. Nämä kaksi aihepiiriä sopivatkin hyvin yhteen antaen toinen toisilleen ikään kuin täydentävää merkitystä. Hyvä äitihän on hyvä paimen lampailleen: ohjaa oikealle polulle ja turvaan pedoilta. Samalla tavoin Jumalan paimennuksessa tulee esille jotain hyvin äidillistä.

Tuon viime viikon pyhäsunnuntain latinankielinen nimi Misericordia Domini tarkoittaa Herran laupeutta. Latinankielisessä sanassa on jotain tutun kuuloista: nimittäin juuri tuo laupeutta merkitsevä sana misericordia. Sehän muistuttaa englanninkielistä sanaa misery, jonka olemme tottuneet kääntämään niinkin ilottomiksi sanoiksi kuin kärsimys, piina, kurjuus tai tuska. Suomen kielen sanavaraston pohjalta on usein vaikeata käsittää, että muissa kielissä sanoilla voi olla paljon useampia merkityksiä. Ihan yhtä lailla tuo misericordia kääntyy englannissa sanoiksi, jotka merkitsevät esimerkiksi armoa, sääliä ja myötätuntoa.

Monimerkityksisyys, sanat, kertomukset ja symbolit ovat vahvasti uskon kieltä. Loogisen päättelyn avulla hahmotettavat kaavat tai laboratorioissa todennettavat faktat ovat tieteen kieltä, jonka avulla mystiikan todellisuutta on hyvin vaikeata, ellei mahdotonta lähestyä. Samoin uskon kieli on olemukseltaan sellaista, ettei sen avulla voida sen kummemmin tukea taikka kaataa sellaista tietoa, mitä tieteellä voidaan saavuttaa ja yksin järjellä mitata. Täytyy siis erottaa toisistaan myös ne asiat, joihin tiede ja usko kiinnittävät katseensa.

Kristinuskon käsityksille tyypillistä on juuri monen sorttinen nurinkurisuus: ensimmäiset tulevat viimeisinä; jumalaton pelastuu; kotiin palaavaa tuhlaajapoikaa juhlitaan tunnollisten veljien kadehtiessa vierestä. Jumala inkarnoituu ihmiseksi alimpaan sosiaaliluokkaan ja tapattaa itsensä ihmisten käsissä vain osoittaakseen, että Hänen rakkautensa luomakuntaa kohtaan ei säiky sen pahuutta. Ihminen on Jumalalle rakas, vaikkei tämä sitä ansaitsisi.

Armo saa merkityksellisen arvonsa vasta kärsimyksen kautta; vapaudella on syvyyttä vain siellä, missä on kokemusta vankeudesta; Jumalan lohdutukselle on tarvetta vain surussa. Ei ole toista ilman toista, ei hyvää ilman pahaa. Misericordia, laupeus, tulee todelliseksi vain vastakohtiensa kautta. Ilman armottomuuden kokemusta käsitys armosta ylettyy vain käsitteeksi – ja käsite on vain käsite. Koettu todellisuus on toisen tason juttu.

Miten hyvin sopivatkin yhteen Hyvän paimenen ja äitienpäivän aiheet. Ehkeipä Taivaan Isäkään olisi isä, ellei Hän olisi myös Äiti?

(Aamunavaus  Haagan yläasteella 12.5. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 13.5.2011)

Sankareita armon alla

Niin kuin monet pojat, myös minä ryhdyin kerran sankarilliseen taisteluun pahuuden hirmuvaltoja vastaan. Kahdeksanvuotiaana perustin salapoliisitoimiston. Toki tämä sankarin työni on jäänyt sivutoimen osaan viime vuosina, mutta silti minussa elää yhä vahvana tietty viettini urotekoihin.

Urani kohokohtiin kuuluu arvoitus, jonka ratkaisin noin kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. Koulun lasikaapista oli hävinnyt varpuspöllö. Luontokappaleen tiedettiin kadonneen perjantaikerhon aikana. Perjantaikerhossa oli kyse siitä, että opettajamme Martta-täti piti koulua auki iltaan asti ja näin siellä saatiin askarrella, pelata ja touhuta muita lasten asioita valvovan silmän alla. Jotain touhuttiin toki silloinkin, kun katse vältti, kuten kadonneen varpuspöllön tapauksessa.

Rikosmysteerin selvittäminen tapahtui niin kuin mysteerien selvittämiset tapahtuvat - nimittäin, kun salapoliisi on asialla. Tutkitaan sormenjälkiä ja jalanjälkiä, syödään eväitä ja soluttaudutaan muiden joukkoon huomiota herättämättä. Periksi antamaton nuuskimiseni epäilyttävien henkilöiden keskuudessa palkittiin, kun eräässä yhteydessä kuudesluokkalainen Tapio ei enää malttanut pidätellä sisällään kutiavaa salaisuutta. Hänen huolimattomasta suustaan mölähti tieto, että hänellä on hallussaan jännittävä aarre: sahanpurulla muotoonsa istutettu varpuspöllö, jota Tapio piilottelee leikkimökkinsä hämärissä. Siellä kotkanpesässään Tapio punoi juoniaan Martta-tätiä ja muuta yhteiskuntaa vastaan.

Arvaatteko, mitä tein? Riensin pillit vinkuen kantelemaan Martta-tädille, että varpuspöllön on vienyt tämä häikäilemätön kuudesluokkalainen. Tapiolle langetettiin kaksi tuntia jälki-istuntoa, johon hän suori tiensä kauhusta vavisten. En tarkalleen tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta niin kävi, ettei Tapio enää koskaan varastanut täytettyjä eläimiä.

Minä sain vihjepalkkiona Suku-Lakun ja kokemuksen siitä, miltä sankaruus maistuu. Sankarina saa paistatella tietoisena omasta nokkeluudestaan, jota tulee osoittaneeksi taistelussa väärämielisyyttä vastaan. Raadollisessa maailmassa ei ihmisen mädännäisyys piileksi vain Tapion leikkimökissä. Kyllä riittää savottaa asiastaan varmalle sankarille aikuisikään asti. Häneltä edellytetään vain periksi antamatonta uskoa siihen, että vielä kerran pääsee kiekumaan tunkion ylimpänä kukkona, kun ketaleelle asetellaan luuta huolimattoman suuvärkkinsä tukkeeksi. Sankarille jo pelkkä visio lopullisen voittonsa päivästä riittää motivaation rakenteiksi horjuvan uskon aikoina.

Mutta vaikea on olla itse luu kurkussa. Kyllä minäkin olen sortunut, vaikkei päältä näkyisi. Urheuden tunnolleni on arka asia se, että kannan sisälläni myös erehtyväisyyden taakkaa. Taisin olla kuudennella luokalla, kun mielijohteen voimasta menin ja tuhersin mahtipuolueen edustajan vaalimainokseen tussilla viikset ja kirjoitin päälle, että W.A.S.P. Tämäkin tapahtui siellä perjantaikerhossa. Meikäläinen näytti, miten vähän voi varhaisnuorta kiinnostaa maalaisliittolaisen asia. Joku sankari meni ja tietysti kanteli. Kyllä minä erhettäni selitin ja kaveriporukan painetta syytin, kun sitä töhrimistäni vielä saman illan aikana Martta-tädille tilitin. Saatoin myös itkeä. Tunnustan.

Seuraamuksena tästä koitui jälki-istuntoa. Suoritin sanktioni huonosti nukutun viikonlopun jälkeen. Martta-täti palautti mieleen, mitä olin tullut tehneeksi: että mitä kaikkia rikosoikeudellisia seuraamuksia olisi voinut koitua siitä, että minä kunniakansalaisen kuvaa rumasti häpäisin. W.A.S.P.:ikin on kaiken lisäksi hirveä yhtye, sielunvihollista ihailevat. Neuvostoliitossa olisivat vieneet Siperiaan. Faktaa tuli pöytään, että keskushermostosta vihlaisi.

Pari tuntia se istunto otti. Kun sitten ikävät asiat oli puhuttu pois päiväjärjestyksestä, Martta-täti antoi yllättäen paperia. Hänen mielestään oli joka tapauksessa iloinen asia, että olin saanut Jumalalta lahjaksi graafista ilmaisukykyä. Harrastusta kannatti kehittää. ”Keskitytäänpä siihen nyt rakentavammilla tavoilla – annetaan tämän julisteasian jo olla”, sanoi Martta-täti lempeästi hymyillen. ”Piirrä vaikka jotain hauskaa”.

Näin minä sain jälki-istuntoa ja päälle aivan odottamattomat kannustuksen sanat. Enemmänhän minä sain kuin olin tajunnut edes kerjätä! Hankalaa on sankarille selvittää, mitä kaikkea voi armo merkitä. Mysteeri kun tuntuu raottavan luontoaan useammin kiinni jäädessä kuin toista tuomiolle saatellessa.

(Puhe aamuseuroissa Herättäjäjuhlilla 8.7.2012, Isokyrö)

Puista metsää etsimässä

Nyt, kun kevät on taas täällä, voisi kunnon luontoretki olla paikallaan. Voisi mennä aarniometsään, rämeille ja soille tai vaikka lintuvesille bongailemaan, josko vaakkujien ja kurnuttajien seasta erottaisi jonkin harvinaisen lajin. Anakondia voisi etsiä Amazon-joesta ja vesiputousten ystäville suositellaan Angelin putouksia Venezuelassa. Ne ovat maailman korkeimmat vesiputoukset, ne siellä.

Luonnossa on sellainen metka juttu, että usein me koemme sen sijaitsevan vähintäänkin jossain retkeily- ja matkailuetäisyyden päässä. Luonto tuntuu olevan aina jossain toisaalla, mihin mennäkseen tarvitsee vähintään Goretex-kuteet.. Varsinkin näin kaupunkilaisessa ympäristössä tapaamme jutella siihen tyyliin. Kuitenkin, jos oikein tarkkaamme ympäristöä, näemme luonnon siellä, mihin nenä osoittaa.

Joka paikassa törröttää kuitenkin joku puu ja kyllähän täällä ihan metsiäkin riittää. Meri tuo kuvaan hyvinkin pikantin lisänsä. Lintuvesiä riittää ja kaikenlaisia elikoita tapaa. Minä olen nähnyt Helsingissä niitä kuuluisia citykaneja ja sitten ihan kantasuomalaisia rusakoita, oikein lampaan kokoisia, mutta myös ketun ja hirven. Ja sitten ovat tietysti ne kuuluisat huuhkajat, Bubi ja hänen perheensä, jota tosin en itse ole käynyt erikseen ihmettelemässä. Haukkojakin on, ja miksei olisi, kun on kaneja. Hakaniemessä yksi kaveri näki toissa talvena muuten lumikon.

Jumalan luomistöistä puhuttaessa tavataan ihmetellä juuri tätä luonnon moninaisuutta, rikkautta ja sen kauneutta. Sekä Jumalaan että luontoon liittyy usein se sellainen ajatus, että molemmat koetaan jotenkin etäisiksi, jossain toisaalla oleviksi asioiksi. Oikea luonto on olevinaan puita jossain muualla kuin omassa lähimetsikössä ja Jumala jää jonnekin, missä käydään rippikoulu. Hän on jossain siellä, missä Jumala suostuu tarjoilemaan meille vähintäänkin ”hengellisiä elämyksiä”.

Ehkä luonnosta vieraantumistamme onkin vain se, ettemme oikein malta katsella, kuunnella tai vaikka haistella sitä niin lähellä kuin se onkin. Ja Jumalasta vieraantumistamme ehkä vastaavasti se, että odotamme Hänen olevan aina jokin arjen yläpuolinen ilmiö tai kertalaakista autuaaksi tekevä, vavahduttava kohtaus elämässämme. Omiin odotuksiinsahan sitä pettyy, jos johonkin.

Voi olla, että meidän onkin tyydyttävä luontoon ja Jumalaan, jotka ovat niin lähellä meitä, etteivät ne useinkaan edes tunnu miltään. Voi olla, että opimme erottamaan luonnon kauneuden vasta, kun osaamme katsoa riittävän lähelle. Ja voihan se olla niinkin, että saatamme ymmärtää Jumalan läheisyydestä jotain oleellista vasta, kun annamme Hänelle mahdollisuuden olla myös sitä, mitä emme Jumalaksi edes uskoisi.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 26.4.2012 ja Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa sekä Pohjois-Haagan yhteiskoulussa 27.4.2012)