Kärsimystä

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä, tilanne maassa on yhä kaoottinen. Japania kohtasi onnettomuus, johon kaikki olivat periaatteessa varautuneita, mutta johon kukaan ei ollut käytännössä varautunut. On nimittäin eri asia varautua maanjäristykseen, tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen kuin kaikkiin näihin yhtä aikaisesti.

Katastrofi palauttaa meidät erään ytimekkään peruskysymyksen ääreen. Kutsumme sitä kärsimyksen ongelmaksi. Kärsimyksen tekee ongelmaksi se, ettemme saa sitä kaikesta varautumisesta huolimatta ikään kuin hallintaan. Voimme lievittää sitä ja kehittää erilaisia keinoja jopa ennalta ehkäistä mahdollista kärsimystä. Mutta ihminen ei kykene poistamaan sitä. Kärsimys on ja pysyy.

Kuluneiden viikkojen aikana moni on kysynyt sitä, miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kaiken pahan ja kärsimyksen. Sivistyneimmätkään viisaat eivät osaa antaa tähän vastausta. Hekin tyytyvät vain analysoimaan Jumalan olemusta ja sitä, miten Hän kärsii itse meidän keskellämme. Raamatun teksteissä kärsimys liitetään usein uskonkilvoitukseen: kärsimyksellä Jumala ikään kuin koettelee ihmisen uskoa. Vanhan testamentin Jobin kirja on satiirisen yliampuva kertomus tämän kaltaisesta koettelusta. Siinä Jumala antaa Saatanalle täydet valtuudet pahoinpidellä hurskasta Jobia miten tahtoo.

Jobin kirja, kuten monet muutkin Vanhan Testamentin kirjat, osoittavat katseemme suoraan kärsimyksen ongelman ytimeen. Luomiskertomuksesta lähtien Raamatun maailmalle on selvää ja täysin kiistämätöntä, että tämä maailma, jossa mittaamme aikaa, on myös pahan ja kärsimyksen maailma. Tämä maailma on Jumalan luoma, mutta sen herruudesta ei aina ole täyttä varmuutta. Jumalan läsnä olemisen kokemuksen ohella ihmiselle on varsin totta kokemus siitä, ettei Jumalaa ole. Ettei toivoa ole. Ne ovat kokemuksia todellisuudesta eivätkä sinällään oikeita eivätkä vääriä.

Kärsimyksen edessä meillä on kuitenkin eräitä vaihtoehtoja: kiellämmekö sen vai elämmekö sen kanssa. Kristillinen uskonkäsitys pitää sisällään rohkaisun elämään: elämään elämää sellaisena kuin se on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Pahan ja kärsimyksen maailmassa mikään hyvä, mikään rakkaus, ei ole kotoisin tästä maailmasta. Rakkaus tulee yksin Jumalasta. Keskinäinen huolenpito, lähimmäisenrakkaus, ovat siis kristillisen uskonkäsityksen mukaan varsin konkreettisia todistuksia Jumalan läsnäolosta. Pelastus ei ole asia, joka alkaa vasta maallisen kuolemamme jälkeen vaan siitä hetkestä, kun Jumala ottaa meidät yhteyteensä. Tämä yhteys synnyttää meissä rakkauden. Se tekee meistä toinen toistemme kärsimyksen jakajia, surussa lohduttavia ja pahaa vastaan taistelevia. Mistään näistä emme pääse kokonaan eroon. Siksipä meidän on elettävä niiden kanssa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 13.4.2011)

Paaston vapaus

Kun kinkut ja laatikot ovat vasta sulaneet, emmekä vielä ole aivan ehtineet kyllästyä kaikkeen joululahjoina saatuun krääsään ja tavaraan, alkavat jo kevään ensi merkit ilmaantua. Maapallo on keikahtamassa asentoon, jossa valoa riittää meille Pohjolan asukeillekin yhä enemmän ja pidempään. Kevättä kohti mennään, että heilahtaa.

Maailman kristityille tämä tarkoittaa paastonaikaan siirtymistä tämän viikon sunnuntaista alkaen. Koko kristikunnan piirissä myös pieni luterilainen vähemmistökirkko tuntee paaston. Aivan tiukinta mahdollista säännöstöä paaston viettämiseksi emme yleisesti noudata, mutta toisaalta sen syvimmät idea ja merkitys ovat erityisen läheisiä luterilaiselle uskontulkinnalle. Paastossa hiljennytään ja valmistaudutaan suureen juhlaan. Näinä päivinä alkava paastonaika huipentuu kristikunnan tärkeimpään juhlaan, pääsiäiseen, eli Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan.

Joku varmasti paastoaa sen perinteisimmän tavan mukaan ja pidättäytyy esimerkiksi liharuoista, viinistä, tanssista ja kaikenpuolisesta mässäilystä ja hurvittelusta. Joku voi tarvita tämän kaltaisia, ehkä ehdottomiakin sääntöjä välineikseen, mutta me jokainen tarvitsemme kovin erilaisia konsteja hiljentymiseemme. Ne konstit löydämme itsestämme: me jokainen tiedämme itse parhaiten, millä tavoin saamme elämänmenoamme kohtuullistetuksi, eli hiljennetyksi.

Ajattele kaikkea sitä hälinää ja kiirettä, mitä juuri sinun elämääsi liittyy. Meitä jokaista sitovat erilaiset määräajat ja aikataulut, rutiinit ja tavoitteet. Ilman niitä arkemme ei olisi arkea eikä yhteiskuntakaan toimisi kovin hyvin ilman näitä. Mutta paljonko meitä häiritsevät sellaiset tekijät, joita ilmankin tulisimme hyvin toimeen ja joista pientä välimatkaa ottaessamme saattaisimme voida jopa paremmin? Onko meidän aivan pakko katsoa Greyn Anatomian jokainen jakso? Onko meidän aivan pakko päivittää Facebook-statuksemme kolmasti päivässä? Onko meidän aivan pakko olla kaiken aikaa tavoitettavissa? Roikumme pakottavissa tavoissamme.

Kutsuimmepa sitä paastoamiseksi tai emme, elämän hiljentämisessä, leppoistamisessa tai kohtuullistamisessa on järkensä. Ihminen ei ole mylly, joka pystyisi jauhamaan yhdessä ja samassa tahdissa kaikkina elämänsä päivinä. Ihminen menee jumiin ilman hiljentämistä. Ihmiselle on kovasti terveellistä erottaa arjesta pyhä, työstä lepo, kaikesta oleellista kaikki vähemmän oleellinen. Meidän tulee hiljentyä nimenomaan omaksi parhaaksemme. Jumala tai kirkko ei hyödy ihmisyksilöiden paastoamisista yhtään mitään: vain yksilöt itse hyötyvät.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 16.2.2011)

Sen näkemisestä, mitä ei nähdä

Kirkkovuoden teksteissä pohditaan loppiaisen jälkeisinä pyhinä uskoa. Varsin oleellisen ja ytimekkään tiivistyksen uskosta antaa apostoli Paavali Heprealaiskirjeessään toteamalla, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan” ja ”sen näkemistä, mitä ei nähdä”.

Usko ei rajoitu tietenkään vain uskontoon. Itse asiassa, me jokainen olemme tänään, tässä ja nyt tulleet siihen pisteeseen, missä olemme pitkälti juuri siksi, että me uskomme johonkin. Uskomme, että tänään on ollut jokin erityisen pätevä syy nousta vuoteesta ja lähteä kouluun taikka työhön. Me olemme kaikki tähtäämässä johonkin, josta uskomme olevan hyötyä ja iloa koko tulevan elämämme kannalta. Vaikka aamulla väsyttää, nousemme ylös vuoteesta ja alamme toimia uskomme mukaan. Omat valintamme kurkottavat aina johonkin koko elämämme kannalta merkittäväksi koettuun.

Laajemmassa mittakaavassa uskon voimasta voisi mainita talouselämän. Taloustieteilijät tutkivat jatkuvasti kuluttajien luottamusta omaan ja valtion talouteen. Nämä uskonkäsitykset maksukyvyn tulevaisuudesta kuuluvat tärkeimpiin talouselämän mittareihin. Kun Nokia ilmoittaa kasvuennusteensa seuraavalle vuodelle, televisiossa keskustellaan asiasta viikko läpeensä vähintään kolmella kanavalla. Muut kanavat esittävät sillä välin jääkiekkoa tai dokumenttia pussikarhusta. Joidenkin toimesta pelataan jääkiekkoa ja seurataan pussikarhun elämää niin tiiviisti, että he rakentavat kokonaisen elämäntehtävänsä näiden asioiden varaan. Hekin uskovat asioihinsa ja niiden merkityksiin.

Emme me voi nähdä tai tietää kaikkea. Me emme voi tietää, miten Nokian ennustukset markkinoilla toteutuvat emmekä voi olla varmoja, onko Nokian osakkeen todellinen arvo edes nyt sitä, mitä sen oletusarvo kertoisi. Me emme voi olla täysin vakuuttuneita siitä, että juuri nyt olisimme valinneet loppuelämämme kannalta hyödyllisimmät kurssit tai parhaan mahdollisen duunin. Emmekä me voi viime kädessä vakuuttua siitäkään, että oma käsityksemme Jumalasta olisi edes lähellä totuutta.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan ja sen näkemistä, mitä ei voi nähdä. Apostoli Paavalia olisi turha sovittaa kirjaimellisen uskontulkinnan, eli niin kutsutun fundamentalismin, isäksi tai kannattajaksi juuri siksi, että hän ymmärsi uskonkysymysten liittyvän ensisijaisesti sellaisiin elämän osa-alueisiin, joita me emme voi järjellisesti loppuun asti hahmottaa tai määritellä. Näkymättömän näkeminen tekee uskosta todellisuuden ymmärtämistä tavalla, joka äkkiseltään vaikuttaisi varsin oudolta, usein suorastaan naurettavalta. Mutta jos olemme rehellisiä ja tarkkaamme omaa toimintaamme voimme ymmärtää, ettemme me ole asioihimme uskovina sittenkään niin erilaisia kuin ihmiset Lähi-Idässä joskus parituhatta vuotta sitten.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 27.1. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.1.2011)

Uuden armosta

Uudenvuoden perinteisiin kuuluu monenlaisia tapoja, joista yleisimpiä nykyäänkin taitavat olla uudenvuoden lupausten tekeminen. Usein nuo lupaukset liittyvät jollain tavoin elämäntapojen uusimiseen. Yksi päättää lopettaa tupakoinnin ja toinen alkaa treenata lanttulaatikon turvottamaa kroppaansa rannalla siedettäviin mittoihin. Tavallista on luvata, että alkavan vuoden aikana satsaa aiempaa enemmän ihmissuhteisiin, terveyteen, parempiin elämäntapoihin tai vaikka opiskeluun.

Elämän kiertokulku konkretisoituu juuri vuodenvaihteessa omintakeisesti. Ympyrä sulkeutuu, kun vanha vuosi tulee päätökseen ja vaihtuu ilotulitteiden säihkeessä uuteen. Kalenterit ovat jälleen puhtaat ja talvi taittuu kohti uutta kevättä ja luonnon heräämistä. Uudenvuoden alussa pöytä on putsattu, peli on auki ja kaikki on mahdollista.

Uudenvuoden alkaessa ja mahdollisuuksien uudessa kirkastumisessa on kyse paljolti samasta kuin armossa. Armo tarkoittaa mm. anteeksi antoa ja hyväksyntää. Anteeksi antamisessa ja saamisessa on osaltaan kyse ikään kuin vanhojen kahleiden ja velkojen taakse jättämisestä: mahdollisuudesta aloittaa kaikki aivan alusta. Anteeksi antaja ja saaja vapautuvat molemmat pakosta elää vanhojen kaunojensa rasittamina: he saavat ja antavat toisilleen mahdollisuuden uuteen alkuun; näin he keskenään sopivat. Hyväksyntää on taas se, että uutta kohti lähdetään kulkemaan rohkein ja avoimin mielin: hyväksytään elämä ja sen mukanaan tuomat asiat sellaisina kuin ne ovat.

Armoa olisi kenen tahansa hyvä luvata itselleen ja toisille vaikka näin vuoden alussa. Miksei useamminkin. On nimittäin hämmästyttävän nopeaa se tahti, jolla kykenemme loihtimaan kalenterimme täysiksi ja unohtamaan kaiken häsläämisen keskellä juuri ihmissuhteiden, hyvän terveyden, riittävän levon, ilonpidon, paremman ravinnon ja kohtuullisempien elämäntapojen tärkeyden. Tarvitsemme armoa itse ja meidän olisi sitä hyvä myös jakaa. Ei armo ole asiana mitään kirkon yksinomaisuutta tai abstraktia sanahelinää vailla mitään todellista sisältöä. Arkisimmillaan armo on kenen tahansa pysähtymistä, hengähtämistä, lepäämistä – itselle ajan ja tilan suomista, oman epätäydellisyyden anteeksi antamista ja kaiken tämän toisillekin jakamista. Armosta voimme aina jättää taaksemme asioita, jotka kahlehtivat meitä ja saavat olomme huonoiksi. Armo voi olla vihasta, kateudesta, riidasta, epäterveellisistä tavoista ja huonoista suhteista vapautumista. Armoa on se, että annamme itsellemme ja toinen toisillemme mahdollisuuden aloittaa alusta.

Armoa on sen tosiasian hyväksyminen, että vakaista aikomuksistamme huolimatta emme tule täydellisiksi. Siksipä armoa on myös taito sanoa itselle ja toisille, että me riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Uudenvuoden alussa on hyvä tehdä sovintoa ja vapautua uuteen elämään.

(Aamunavaus Haagan yläkoululla 13.1.2011)