Ihmisen oikeudesta arvoonsa

Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.

Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.

Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.

Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.

Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)

Rippikoulussa usko aikuistuu

Suomalainen rippikoulu on teologisin ja pedagogisin strategioin hienoviritetty kasteopetuksen formaatti, jonka kokonaismerkitys nuorisokulttuurissa hakee maailmalla vertaistaan. Rippikoulun ja konfirmaation juuret ulottuvat alkukirkon historiaan asti.

Pelastuksen tien tuntemiseksi

Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.

Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.

Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.

Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.

Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.

Aikuiseksi

Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.

Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.

Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.

(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)

Odotuksista

Kesä on kynnyksellä ja paukuttaa ovenkarmeja kuin meriltä palaava maapallonkiertäjä tuliaisineen. Pitkään odotettu rakas on palannut kotiin ja kuten aina, odotamme kesältä riemastuttavia lahjoja.

Entä, jos kesän tuliaiset eivät vastaakaan odotuksiamme? Entä, jos petymme kesään? Kuinkas suu pannaan, jolleivät ilmat olekaan helteiset, vesi lämmintä kuin linnunmaito tai jos suosikkibändimme peruu odotetun festarikeikkansa? Miten käy, jollei tuleva kesä olekaan samalla tavalla hyvä kuin jokin muistoihin jäänyt, aiempi kesä?

Sanotaan, että jos johonkin pettyy, niin omiin odotuksiin. Jostain syystä olemme kovin taipuvaisia ripustamaan odotuksemme asioihin, joiden olisi tapahduttava jotenkin itsemme ulkopuolella. Jos odotamme kesältä ensisijaisesti lämpimiä kelejä, petymmekö koko kesään, jos se onkin kylmä ja sateinen? Menevätkö nämä kuukaudet aivan harakoille?

Ilman muuta on niin, että lämmin ja poutasäinen kesä on ihana. Sopivin väliajoin virkistävä sade ravitsee maata ja sielua. Omaa suosikkibändiä ei korvata puolivillaisilla come backeillä. Mutta elämässä asiat eivät suju yksin odotustemme, toiveidemme, suunnitelmiemme tai vaatimustemme mukaan: siihen pitää ihmisen oppia jo aika nuorella iällä. Niin se vain on. Elämä on monipuolisempi, tarjoiluiltaan paljon odotuksiamme rikkaampi ja mausteiltaan vivahteikkaampi.

Sanotaan myös, että on tärkeää oppia elämään tässä ja nyt. Tässä ja nyt tapahtuu kaikki: menneisyyttä emme voi muuttaa ja tulevaisuutta voimme rakentaa vain siltä osin kuin se onnistuu tässä ja nyt. Teemme valintoja, joihin on syynsä ja joilla on seurauksensa. Eläminen tässä ja nyt tarkoittaa itse asiassa sekä vapautta että vastuuta. Vapaus ja vastuu kuuluvat aina yhteen. On suurta vapautta viettää yli kahden kuukauden mittaista kesälomaa. Omalle vastuulle sen sijaan kuuluu tehdä sellaisia valintoja, että tuo kesäaika koituisi kaikeksi parhaaksi sinulle itsellesi. On nimittäin niin, että muutaman kuukauden kuluttua saapuu taas uusi vieras. Syksyn vieraalla on toisenlaiset tuliaiset mukanaan. Vaikka kesä toisikin tänä vuonna lahjoiksi vain räntää ja pyörremyrskyjä, huonoja bändejä ja pitkästyttäviä sukujuhlia, me itse teemme valintoja sen suhteen, minkälaisissa ruumiin ja hengen voimissa otamme vastaan kesän jälkeen tulevan vieraamme.

Elä tässä ja nyt. Ota hetkestä kiinni. On kesän aika ja on syksyn aika. Joskus paistaa ja joskus ei. Olivatpa ajat millaiset tahansa, sinä itse määräät oman suuntasi. Yksin se, mitä ympärilläsi tapahtuu tai millainen sää on, ei voi estää sinua.

(Aamunavaus Haagan yläasteella 25.5.2011)

Olisiko eripuraisuus taitolaji?

Yli kolmannes maailman ihmisistä kuuluu kristikunnaksi kutsuttuun kirkkokuntien sillisalaattiin. Näistä salaatin ainesosista kattavimman muodostaa roomalais-katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään. Niin kutsutun suuren skisman myötä kirkko jakaantui kahteen pääryhmään, eli katoliseen lännen kirkkoon ja itäiseen ortodoksikirkkoon ennen vuotta tuhat. Välirikko syntyi erään sanamuodon ympärillä tapahtuneen kahakan seurauksena: lännen kirkko lisäsi Nikean uskontunnustukseen kohdan, joka osoittaa Pyhän Hengen lähtevän Isän lisäksi myös Pojasta ja tästä taasen idänmieliset olivat sitä mieltä, että Pyhä Henki lähtee vain ja ainoastaan Isästä. Riitahan siitä seurasi, ja bänät!

Myöhäisellä keskiajalla elettiin maailmassa, jossa todellisuuskäsitykset menivät aivan uusiksi. Havaittiin, ettei maapallo ole pannukakku eikä maailmankaikkeuden keskus; että se kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Läntisen kirkon sisällä kyti kaikenlaisia paavin yksinvaltaan kyllästyneitä kapinaliikkeitä, jotka katsoivat syntien anteeksiantamuksen liittyvän sellaisten kysymysten piiriin, joita ei rahalla ratkaista. Martin Luther meni sanavalinnoissaan niinkin pitkälle, että kutsui paavia oikein antikristukseksi – ja tämä taasen tituleerasi Lutheria mm. Perkeleeksi. Pappien selibaattia ja kaikinpuolista pyhänä pitämistä vastaan noussut Luther sai aikaiseksi sellaisen seurauksen, että syntyi evankelis-luterilainen protestikirkko, joka paavinistuimelta katsottuna ei tänäkään päivänä täytä oikean kirkon kriteerejä.

Kristikunnan historia on myös erimielisyyden historiaa. Olisihan lapsellista kuvitella, että mikään idea kirkastuisi parille miljardille ihmiselle niin selvästi, että he yhtäkkisesti saavuttaisivat täysin poikkeuksettoman yksimielisyyden asioista, jotka kaiken lisäksi liittyvät Jumalaan ja kuolleista ylösnousemiseen ja kuoleman jälkeisiin sieluntiloihin ja sen sellaisiin seikkoihin. Eikä kahakkaan miljardeja tarvita. Jo vuonna 49 apostolit Paavali, Jaakob ja Pietari ajautuivat riitaan Antiokiassa, kun konservatiivinen Jaakob seuraajineen ei suostunut ruokailemaan vapaamielisen Paavalin kanssa: tämä kun ei noudattanut juutalaisuudesta perittyjä ruokasäädöksiä. Jaakob syytti Paavalia ”evankeliumin totuuden” hylkääjäksi. Oikein tuttua puhetta tämänkin päivän kirkossa, jossa pöytätapojen sijaan kränätään enimmäkseen sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Ihminen ei pääse erimielisyydestään kristinuskolla tai sitä ilman. Lienee arvokkaampaa keskittyä miettimään, miten elämme erimielisyyksinemme kuitenkin yhdessä? Raamatun henkilöt, historialliset ja sepitetyt, eivät ole täydellisiä pyhimyksiä. Heidän esimerkkinsä on esimerkillisyyttä myös inhimillisistä vajavaisuuksista, kuten eripuraisuudesta. Kokonaisen ihmisluonnon kanssa he yrittivät keksiä keskinäisen toimeen tulemisen konsteja. Siinä yrittämisessäkin on meille paljon enemmän haastetta kuin kilpailussa siitä, kuka parhaiten osaa Raamattunsa kannesta kanteen.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa 29.4.2011)

Kärsimystä

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä, tilanne maassa on yhä kaoottinen. Japania kohtasi onnettomuus, johon kaikki olivat periaatteessa varautuneita, mutta johon kukaan ei ollut käytännössä varautunut. On nimittäin eri asia varautua maanjäristykseen, tsunamiin ja ydinvoimalaonnettomuuteen kuin kaikkiin näihin yhtä aikaisesti.

Katastrofi palauttaa meidät erään ytimekkään peruskysymyksen ääreen. Kutsumme sitä kärsimyksen ongelmaksi. Kärsimyksen tekee ongelmaksi se, ettemme saa sitä kaikesta varautumisesta huolimatta ikään kuin hallintaan. Voimme lievittää sitä ja kehittää erilaisia keinoja jopa ennalta ehkäistä mahdollista kärsimystä. Mutta ihminen ei kykene poistamaan sitä. Kärsimys on ja pysyy.

Kuluneiden viikkojen aikana moni on kysynyt sitä, miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kaiken pahan ja kärsimyksen. Sivistyneimmätkään viisaat eivät osaa antaa tähän vastausta. Hekin tyytyvät vain analysoimaan Jumalan olemusta ja sitä, miten Hän kärsii itse meidän keskellämme. Raamatun teksteissä kärsimys liitetään usein uskonkilvoitukseen: kärsimyksellä Jumala ikään kuin koettelee ihmisen uskoa. Vanhan testamentin Jobin kirja on satiirisen yliampuva kertomus tämän kaltaisesta koettelusta. Siinä Jumala antaa Saatanalle täydet valtuudet pahoinpidellä hurskasta Jobia miten tahtoo.

Jobin kirja, kuten monet muutkin Vanhan Testamentin kirjat, osoittavat katseemme suoraan kärsimyksen ongelman ytimeen. Luomiskertomuksesta lähtien Raamatun maailmalle on selvää ja täysin kiistämätöntä, että tämä maailma, jossa mittaamme aikaa, on myös pahan ja kärsimyksen maailma. Tämä maailma on Jumalan luoma, mutta sen herruudesta ei aina ole täyttä varmuutta. Jumalan läsnä olemisen kokemuksen ohella ihmiselle on varsin totta kokemus siitä, ettei Jumalaa ole. Ettei toivoa ole. Ne ovat kokemuksia todellisuudesta eivätkä sinällään oikeita eivätkä vääriä.

Kärsimyksen edessä meillä on kuitenkin eräitä vaihtoehtoja: kiellämmekö sen vai elämmekö sen kanssa. Kristillinen uskonkäsitys pitää sisällään rohkaisun elämään: elämään elämää sellaisena kuin se on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Pahan ja kärsimyksen maailmassa mikään hyvä, mikään rakkaus, ei ole kotoisin tästä maailmasta. Rakkaus tulee yksin Jumalasta. Keskinäinen huolenpito, lähimmäisenrakkaus, ovat siis kristillisen uskonkäsityksen mukaan varsin konkreettisia todistuksia Jumalan läsnäolosta. Pelastus ei ole asia, joka alkaa vasta maallisen kuolemamme jälkeen vaan siitä hetkestä, kun Jumala ottaa meidät yhteyteensä. Tämä yhteys synnyttää meissä rakkauden. Se tekee meistä toinen toistemme kärsimyksen jakajia, surussa lohduttavia ja pahaa vastaan taistelevia. Mistään näistä emme pääse kokonaan eroon. Siksipä meidän on elettävä niiden kanssa.

(Aamunavaus Länsi-Helsingin lukiolla 13.4.2011)