Sen näkemisestä, mitä ei nähdä

Kirkkovuoden teksteissä pohditaan loppiaisen jälkeisinä pyhinä uskoa. Varsin oleellisen ja ytimekkään tiivistyksen uskosta antaa apostoli Paavali Heprealaiskirjeessään toteamalla, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan” ja ”sen näkemistä, mitä ei nähdä”.

Usko ei rajoitu tietenkään vain uskontoon. Itse asiassa, me jokainen olemme tänään, tässä ja nyt tulleet siihen pisteeseen, missä olemme pitkälti juuri siksi, että me uskomme johonkin. Uskomme, että tänään on ollut jokin erityisen pätevä syy nousta vuoteesta ja lähteä kouluun taikka työhön. Me olemme kaikki tähtäämässä johonkin, josta uskomme olevan hyötyä ja iloa koko tulevan elämämme kannalta. Vaikka aamulla väsyttää, nousemme ylös vuoteesta ja alamme toimia uskomme mukaan. Omat valintamme kurkottavat aina johonkin koko elämämme kannalta merkittäväksi koettuun.

Laajemmassa mittakaavassa uskon voimasta voisi mainita talouselämän. Taloustieteilijät tutkivat jatkuvasti kuluttajien luottamusta omaan ja valtion talouteen. Nämä uskonkäsitykset maksukyvyn tulevaisuudesta kuuluvat tärkeimpiin talouselämän mittareihin. Kun Nokia ilmoittaa kasvuennusteensa seuraavalle vuodelle, televisiossa keskustellaan asiasta viikko läpeensä vähintään kolmella kanavalla. Muut kanavat esittävät sillä välin jääkiekkoa tai dokumenttia pussikarhusta. Joidenkin toimesta pelataan jääkiekkoa ja seurataan pussikarhun elämää niin tiiviisti, että he rakentavat kokonaisen elämäntehtävänsä näiden asioiden varaan. Hekin uskovat asioihinsa ja niiden merkityksiin.

Emme me voi nähdä tai tietää kaikkea. Me emme voi tietää, miten Nokian ennustukset markkinoilla toteutuvat emmekä voi olla varmoja, onko Nokian osakkeen todellinen arvo edes nyt sitä, mitä sen oletusarvo kertoisi. Me emme voi olla täysin vakuuttuneita siitä, että juuri nyt olisimme valinneet loppuelämämme kannalta hyödyllisimmät kurssit tai parhaan mahdollisen duunin. Emmekä me voi viime kädessä vakuuttua siitäkään, että oma käsityksemme Jumalasta olisi edes lähellä totuutta.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan ja sen näkemistä, mitä ei voi nähdä. Apostoli Paavalia olisi turha sovittaa kirjaimellisen uskontulkinnan, eli niin kutsutun fundamentalismin, isäksi tai kannattajaksi juuri siksi, että hän ymmärsi uskonkysymysten liittyvän ensisijaisesti sellaisiin elämän osa-alueisiin, joita me emme voi järjellisesti loppuun asti hahmottaa tai määritellä. Näkymättömän näkeminen tekee uskosta todellisuuden ymmärtämistä tavalla, joka äkkiseltään vaikuttaisi varsin oudolta, usein suorastaan naurettavalta. Mutta jos olemme rehellisiä ja tarkkaamme omaa toimintaamme voimme ymmärtää, ettemme me ole asioihimme uskovina sittenkään niin erilaisia kuin ihmiset Lähi-Idässä joskus parituhatta vuotta sitten.

(Aamunavaus Haagan peruskoulussa 27.1. ja Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.1.2011)

Uuden armosta

Uudenvuoden perinteisiin kuuluu monenlaisia tapoja, joista yleisimpiä nykyäänkin taitavat olla uudenvuoden lupausten tekeminen. Usein nuo lupaukset liittyvät jollain tavoin elämäntapojen uusimiseen. Yksi päättää lopettaa tupakoinnin ja toinen alkaa treenata lanttulaatikon turvottamaa kroppaansa rannalla siedettäviin mittoihin. Tavallista on luvata, että alkavan vuoden aikana satsaa aiempaa enemmän ihmissuhteisiin, terveyteen, parempiin elämäntapoihin tai vaikka opiskeluun.

Elämän kiertokulku konkretisoituu juuri vuodenvaihteessa omintakeisesti. Ympyrä sulkeutuu, kun vanha vuosi tulee päätökseen ja vaihtuu ilotulitteiden säihkeessä uuteen. Kalenterit ovat jälleen puhtaat ja talvi taittuu kohti uutta kevättä ja luonnon heräämistä. Uudenvuoden alussa pöytä on putsattu, peli on auki ja kaikki on mahdollista.

Uudenvuoden alkaessa ja mahdollisuuksien uudessa kirkastumisessa on kyse paljolti samasta kuin armossa. Armo tarkoittaa mm. anteeksi antoa ja hyväksyntää. Anteeksi antamisessa ja saamisessa on osaltaan kyse ikään kuin vanhojen kahleiden ja velkojen taakse jättämisestä: mahdollisuudesta aloittaa kaikki aivan alusta. Anteeksi antaja ja saaja vapautuvat molemmat pakosta elää vanhojen kaunojensa rasittamina: he saavat ja antavat toisilleen mahdollisuuden uuteen alkuun; näin he keskenään sopivat. Hyväksyntää on taas se, että uutta kohti lähdetään kulkemaan rohkein ja avoimin mielin: hyväksytään elämä ja sen mukanaan tuomat asiat sellaisina kuin ne ovat.

Armoa olisi kenen tahansa hyvä luvata itselleen ja toisille vaikka näin vuoden alussa. Miksei useamminkin. On nimittäin hämmästyttävän nopeaa se tahti, jolla kykenemme loihtimaan kalenterimme täysiksi ja unohtamaan kaiken häsläämisen keskellä juuri ihmissuhteiden, hyvän terveyden, riittävän levon, ilonpidon, paremman ravinnon ja kohtuullisempien elämäntapojen tärkeyden. Tarvitsemme armoa itse ja meidän olisi sitä hyvä myös jakaa. Ei armo ole asiana mitään kirkon yksinomaisuutta tai abstraktia sanahelinää vailla mitään todellista sisältöä. Arkisimmillaan armo on kenen tahansa pysähtymistä, hengähtämistä, lepäämistä – itselle ajan ja tilan suomista, oman epätäydellisyyden anteeksi antamista ja kaiken tämän toisillekin jakamista. Armosta voimme aina jättää taaksemme asioita, jotka kahlehtivat meitä ja saavat olomme huonoiksi. Armo voi olla vihasta, kateudesta, riidasta, epäterveellisistä tavoista ja huonoista suhteista vapautumista. Armoa on se, että annamme itsellemme ja toinen toisillemme mahdollisuuden aloittaa alusta.

Armoa on sen tosiasian hyväksyminen, että vakaista aikomuksistamme huolimatta emme tule täydellisiksi. Siksipä armoa on myös taito sanoa itselle ja toisille, että me riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Uudenvuoden alussa on hyvä tehdä sovintoa ja vapautua uuteen elämään.

(Aamunavaus Haagan yläkoululla 13.1.2011)