Ihmisen oikeudesta arvoonsa

Vietimme hiljattain yleismaailmallisten ihmisoikeuksien päivää. Ihmisoikeuksilla viitataan ensisijaisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1948 julistettuun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistukseen, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan tasavertainen arvo mm. kansallisuuteen, uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Ymmärrämme hyvin, miksi juuri Toisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa tämän kaltaiselle sopimukselle nähtiin erityistä tarvetta tulla julistetuksi. Menneet vuosikymmenet rotuoppeineen ja ääriaatteineen olivat verisesti osoittaneet, mihin ihmiselle kiistatonta arvoa antamaton ajattelu eri muodoissaan oli johtanut.

Me tiedämme yhä, mihin se johtaa. Ihmisoikeudet eivät toteudu täydellisesti vieläkään. Tiedämme, että siellä, missä ihmisoikeuksia pidetään yleisesti pienimmässä arvossa, siellä kansanmurhat, sodat ja muu väkivalta tekevät suurinta tuhoaan. Siitä huolimatta, maailma on myös rauhoittunut.

Tilastojen mukaan elämme nimittäin juuri nyt maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Maailmanlaajuisesti katsoen yhä harvempi ihminen kuolee sodissa tai kansanmurhissa. Vielä 1800-luvulla sodissa kuoli 70 ihmistä sataatuhatta kohti. Tänä päivänä sodissa kuolee 0,3 ihmistä sataatuhatta kohden. Demokraattisia valtioita vuonna 1946 oli maailmassa vain parikymmentä: tällä hetkellä niitä on jo lähes sata. Vaikka demokratian ajamista esimerkiksi Afrikkaan tai arabivaltioihin arvostellaan pintapuolisesti jonkinlaisena länsimaisena imperialismina, ihmisoikeuksien voidaan kuitenkin todeta toteutuvan paremmin alueilla, joilla kaikkea valtaa ei ole keskitetty yksin diktaattoreille, klaaneille tai vahvimmille heimoille. Sitä paitsi mikään kulttuurihan ei sinällään ole demokraattinen tai epädemokraattinen, jos oikein tarkkoja ollaan.

Ihmisoikeuksista on turha puhua pelkkien kauhukuvien ja toivottomien näkyjen kautta. Ihmisoikeudet – ihmisen kiistämätön arvo – ovat ennen kaikkea mahdollisuus. Pelkkänä ihanteena ne eivät palvele ketään, mutta meillä on perusteltua syytä uskoa siihen, että ihmisellä on tosiaan toivoa.

Kristityn näkökulmasta ihmisoikeuksien julistus näyttäytyy konkretisoituneena ilosanomana. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokainen ihminen on kuva Jumalasta. Meidän tulee nähdä toinen toisissamme se arvo, jonka itsekin olemme elämän lahjana saaneet. Meidät haastetaan kohtelemaan toinen toisiamme sen mukaan kuin tahdomme itseämme kohdeltavan. Ajatus on tuttu myös monien muiden uskontojen piiristä. Yleismaailmalliseksi lähimmäisenrakkauden velvoittavan kutsun tekeekin juuri se, ettei Jumala ole luonut meitä eriarvoisiksi ryhmiksi tai vaikkapa roduiksi, vaan toinen toistemme sisariksi ja veljiksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole pelkkä idea: se on ennen kaikkea tapa toimia.

(Aamunavaus Pohjois-Haagan Yhteiskoululla 28.10.2011)

Rippikoulussa usko aikuistuu

Suomalainen rippikoulu on teologisin ja pedagogisin strategioin hienoviritetty kasteopetuksen formaatti, jonka kokonaismerkitys nuorisokulttuurissa hakee maailmalla vertaistaan. Rippikoulun ja konfirmaation juuret ulottuvat alkukirkon historiaan asti.

Pelastuksen tien tuntemiseksi

Jo ensimmäisen vuosisadan kristityt kehittivät kasteopetuksen muotoja. Pyrkimys oli, että kristityiksi kääntyvät ja kasteelle aikovat ymmärtäisivät sen uskon, johon olivat liittymässä. Myöhäisessä antiikissa ns. katekumenaattiaika saattoi kestää kolmekin vuotta.

Keskiajalla kristillinen kasvatus perustui vahvasti kodin ja kirkon yhteistyölle. Rippiin alettiin liittää opetusta pelastuksen tien tuntemiseksi. Rippikoulun esiasteena voidaan pitää rippikuulustelua, mikä tarkoitti eräänlaista uskontutkintoa. Näitä kuulusteluita pidettiin lasten ensiripin yhteydessä ja samalla voitiin arvioida, miten oppi oli mennyt perille.

Opetuksella ja konfirmaatiolla on niin ikään tiivis yhteys. Martti Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina, pyhänä toimituksena, ja katsoi, ettei kaste sinällään tarvitse vahvistusta. Kastetta piti kuitenkin seurata opetus, jotta ihminen ymmärtäisi saamansa lahjan merkityksen. Vuonna 1523 hän esitti uskontutkinnon järjestyksen, johon kuuluivat ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi sekä julkinen kuulustelu kirkossa. Tutkinnon suorittanut sai oikeuden osallistua itsenäisesti ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa konfirmaatio merkitseekin juuri uskon vahvistamista. Seremoniassa tärkeä osa on seurakunnalla, joka rukoilee nuortensa puolesta.

Jo 1600-luvulla rippikoulua kehitettiin syvätasoisemman ymmärryksen tavoittamiseksi. Kansanopetuksen asialla aktiivisesti operoinut Turun piispa Gezelius vanhempi piti sisäluvun merkitystä tärkeänä ja vaati opetukselta uutta syvyyttä. Tällöin vanhempien taidot eivät enää riittäneet ja kirkko otti itse enemmän vastuuta opetuksesta. Opetusvirkoja hoitivat lukkarit. Tiedot ja taidot arvioitiin ripitysmatkojen yhteydessä. Näitä kuulustelutilaisuuksia alettiin kutsua kinkereiksi.

Lukkarinkoulussa opittiin uskonasioiden lisäksi myös lukemaan. Lukkarinkoulun jatkeeksi tulivat kyläkoulut, ja sittemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut. Rippikoululla oli 1600–1800-lukujen suomalaisille suuri sivistyksellinen merkitys. Tuolloin kirkko ja muu yhteiskunta toimivat läheisessä yhteydessä ja niinpä konfirmaation kautta tultiin täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi muussakin kuin hengellisessä mielessä. Rippikoulu oli tärkeä siirtymäriitti lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käynyt sai ehtoolliselle osallistumisen lisäksi oikeuden pukeutua aikuisten tavoin. Näihin vapauksiin kuului sellainenkin oikeus kuin kahvin juominen. Saavutetuista oikeuksista tärkein oli kuitenkin naimalupa. Tämä takasi oikeuden seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja solmia avioliitto.

Aikuiseksi

Yhteiskunnallista aikuisuutta ei toki mielletty vain joukoksi oikeuksia ja vapauksia. Näiden rinnalla kulkivat vastuut ja odotukset, jotka aikuisia koskivat. Heiltä edellytettiin Raamatun lukemisen taidon lisäksi aikuismaista käytöstä ja kykyä osallistua kaikkiin töihin sekä viime kädessä kykyä huolehtia itsestään ja perheestä.

Katekismuskuulusteluista on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Nykymuotoisessa rippikoulussa oppimista arvioidaan systemaattisesti ja monipuolisesti. Ulkoluvustakaan ei silti ole täysin luovuttu. Katekismuksen keskeiset sisällöt – kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus ja Isä meidän-rukous – kuuluvat yhä ulkoa opeteltavien asioiden joukkoon. On helpompaa keskittyä perusasioiden sisäistämiseen, kun tietyt kappaleet on ensin opittu ulkoa.

Näkökulmakaan ei ole kääntynyt vain yksilötason tunne-elämän, teologisten tai yleisfilosofisten mieltymysten pohtimiseen. Kristillisen uskon ytimeen kuuluu oleellisesti rakkauden lain tunteminen. Siksi rippikoulussa pohditaan keskeisesti omaa suhdetta lähimmäiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus ei ole kristitylle pelkkä ihanne, vaan arjen elämässä ja kohtaamisissa toteutuva haaste. Aikuiseksi kasvanut kristitty tuntee vastuunsa.

(Artikkeli Haagalainen-lehdessä lokakuussa 2011)